neuletakki ja nahkahousut By Malene Birger / farkkupaita Levis / tennarit Minna Parikka / brooch ja laukku Chanel

Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä. Kuunnella sydämen ääntään. Ja ennen kaikkea tehdä mitä sydän sanoo, tai ainakin joku muu kuin järki. Rohkea ihminen, joka tekee mitä haluaa, välittämättä muiden mielipiteistä, on aina ihailtavaa seurattavaa.

Pidän itseäni ehkä hieman arkajalkana ja perusarkea ja rutiineja rakastavana ihmisenä, mutta kyllä minäkin aika ajoin heittäydyn. Olenhan irtisanoutunut kivasta vakkariduunista, myynyt rakkaan kotini ja muuttanut toiselle puolelle Suomea ja aloittanut alusta. Huomatakseni näin pari vuotta myöhemmin, ettei muuten käynyt hassummin, itse asiassa aika älyttömän hyvin. Onneksi uskalsin.

Välillä olen heittäytynyt vähän vähemmän, kuten lähtemällä tuntemattoman naisporukan kanssa reilu puolitoista vuotta sitten Dubaihin laukkureissulle. Vaikka olen kovin puhelias adhd-enemmän innokas kuin älykäs – tyyppinen henkilö, olen aika erakko ja lasken aika harvoja ihmisiä oikeasti lähelle. Ja tuoltakin reissulta jäi takataskuun hyvin tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa reissataan edelleenkin yhdessä ja pidetään tiiviisti yhteyttä. Eli siinäkin heittäytymisessä lopputulos oli ehdottomasti plussan puolella.

Tällä viikolla heittäydyin taas, sekä reissumielessä että asupuolella. Reissun varasin minulle ennestään tuntemattoman, aivan ihanan, laukkuleidin kanssa (terveisiä jos luet tätä ❤ ) ensi kevääksi Nizzaan, ja nyt meitä reissulaisia onkin sitten jo iso naisporukka lähdössä. Ihan mahtavaa. Reissuun lähtee sekä Dubain reissulta tuttuja, että ihan uusia tuttavuuksia ja nyt vaan odotetaan itse matkaa. Onneksi sitä ennenkin on yhteistapaamisia laukkujen merkeissä.

Lisäksi heittäydyin asupuolella, sillä vihdoin ja viimein hankin Parikan puputennarit. Ja kun kerran puput ostetaan, niin ostetaan nyt kerralla oikein risteytyskani: leopardipuput. Tennarit olivat FB kirppis löytö ja olen ikionnellinen, että ostin nuo söpöliinit. Ne ovat herättäneet jo paljon ihastusta ja olen niihin itsekin kovin rakastunut. Onneksi uskalsin.

On minulla kuitenkin haaveita, joihin en ole uskaltanut heittäytyä. Vielä. Mutta aion kyllä, kun aika tuntuu oikealta tai kun rohkeutta on tarpeeksi ottaa kunnon tiikerinloikka. Niihin haaveisiin kuuluu niin kesäkanat, -lampaat, kuin ulkomailla asuminenkin, jossain ihanassa pikkukylässä Euroopassa kivassa maatalossa omavaraisesti. Tai ehkä sittenkin suurkaupungin sykkeessä palveluista nauttien?

Mikä on sinun rohkein heittäytymisesi?

Sen lisäksi että olen kulkenut koko kesän mustavalkoisissa, tuntuu että ajatusmaailmanikin on mustavalkoistunut, ainakin viimeisen viikon osalta. Jatkuvasti mennään ääripäästä ääripäähän ja kaikki harmaan vivahteet ovat jääneet jonnekin unholaan. Tallautuneet suorittamisen ja pelon jalkoihin.

Kun pelko astui kuvioihin viime viikolla, ennen kaikkea menettämisen pelko, on ollut vaikeaa yrittää vain parhaansa. Kun haluaisi vaan suorittaa ja tehdä kaiken täydellisesti, ja mahdollisimman pian. Koska silloinhan kaiken pitäisi onnistua ja mennä hyvin, parantua ennalleen. Sitten kun kaikki ei menekään oppikirjan mukaisesti, hakkaan päätä seinään epäonnistumisen merkiksi ja syyttelen itseäni. Tuntuu että on vaikea edes hengittää, kun pelottaa niin paljon omat virheet ja tulkinnat. Siitä syystä on ollut helpompi olla mustavalkoinen, joko-tai ihminen.

Täällä on siis menty todellakin vuoristorataa mitä tulee Alman vointiin ja omiin tuntemuksiin. Olen varmasti rasittavuuteen asti soitellut eläinlääkäriin ja kysellyt kaiken mahdollisen ja hermostunut, kun en ole saanut vastauksia.  En oikein tiedä kyselenkö edes mitään, kaipaan vaan tukea ajatuksiini ja siihen minkälaista sydänsairaan koiran arki oikein on, siitä kun ei ole ennestään mitään tietoa. On vaikea luottaa omiin tuntemuksiin ja valintoihin, kun kyseessä on parhaan ystävän terveys ja elämä. Ystävän, joka ei kerro onko kipua ja miltä tuntuu. Ystävän, jota ennen luin kuin avointa kirjaa ja nyt en enää tunnista mitään merkkejä. Kyseenalaistan sekä omia, että lääkärin valintoja ja diagnooseja.

Mutta kai tähän epävarmuuteenkin joskus tottuu ja uskallan taas nähdä niitä harmaan sävyjä ja hengittääkin välillä. Pakkohan se on. Sen ystävän vuoksi. Ja oman itsenikin vuoksi. Että voikin pieni reilu viisikiloinen nappisilmä laittaa koko elämän ylösalaisin ja hänen hyvinvointinsa aiheuttaa näin suuria tunteita. Epätoivosta tuskan kautta toivottavasti iloon. Mustasta harmaan kautta valkoiseen.

Ja keventäköön tekstiä tänään otetut asukuvat, mustavalkoisia tottakai. Vähän punaisella höystettynä, ehkä elämässäni sittenkin on vielä väriä.