Hyppäsin tyhjän päälle!

Niin, otsikkohan ei ole mikään uutinen enää, sillä varmasti suurin osa tietää jo, että irtisanouduin ja myin pois osuuteni työpaikasta jossa olin, etenkin jos seuraa minua instassa tai on FB kaverini (tai Linkedinissä connection). Mutta tuntuisi hassulta sivuuttaa asia blogissa, sillä töistä poisjäänti on kuitenkin elämässäni iso asia ja sen myötä vapautti aikaa jälleen blogille. Joten tässä nyt ollaan, tyhjän päällä. En tiedä voiko kirjoittaa taas, sillä viimeisimmästä hypystä on kuitenkin aikaa yli 5 vuotta. Mutta hyvä kuitenkin ymmärtää että olen ennenkin vastaavanlaisen irtioton tehnyt, joten en pelkää heittäytyä elämän seikkailuihin. Joku saattanee muistaa tämän tekstin, ja itse asiassa tuolloin olin jo irtisanoutunut töistäni ja sen myötä isoin päätös tehty ja rattaat pyörimässä.

Mutta mistä ajattelin nyt hieman kirjoittaa? Tunteista ja ajatuksista.

Syksy oli raskas, paikoitellen todella raskas. Pelkästään jo se, että joutui pitämään itselleen todella isoa asiaa omassa tiedossaan tietyn aikaa, kuormitti paljon. Kun täytyi vähän varoa mitä puhui, ettei vahingossa lipsauttanut että kohta tässä ollaan kuin ellun kanat. Ja sitten kun asiasta kerroin mm. asiakkailleni, hieman jännityksen vallassa, niin voi hyvänen aika miten upeita viestejä ja puheluita sain. Moni muisteli meidän yhteistä matkaa ja huomasin, kuinka äärettömän hyvin tunnen ja olen tutustunut vuosien myötä asiakkaisiini. Itkin monta kertaa viestejä lukiessa, niin kauniita ne olivat.

Toinen, isompi asia oli tietysti luopumisen harjoitteleminen. Eikä pelkästään harjoitteleminen vaan tositoimiin ryhtyminen, aktiivinen luopumisprosessi, kuten sen itse nimitin. Kun luopuu jostain itsensä rakentamasta, johon on laittanut koko sydämensä, valtavasti aikaa ja energiaa, niin aika tunteeton pitäisi olla, ettei tuntuisi missään. Koko syksyn tavoitteeni oli tehdä itseni toimettomaksi ja viimeisellä työviikolla totesin onnistuneeni. Kaikki työhön liittyvät asiat oli siirretty eteenpäin, luovutettu toisten haltuun, tietäen että kaikki jatkuu kuten tähänkin asti, ilman minua. Prosessi oli melkoinen tunteiden sekamelska, kun ulkoisti itsensä pois arjen tekemisestä ja jäi taustalle auttamaan, sparraamaan ja kasvattamaan toisten siipiä. Välillä olisi niin tehnyt mieli puuttua edes ihan pikkuisen, mutta lähes aina maltoin mieleni ja totesin kiperissä tilanteissa ”minä autan sinua, tuen tässä taustalla, mutta tee tästä nyt omannäköinen juttu, kuinka sinä asian hoitaisit”. Välillä piti istua sormien päällä ettei ne karkaa näppikselle ja viedä puhelin pois, etten puuttunut tilanteisiin ja välillä katsoin pelonsekaisin tuntein, että miten se nyt noin tuon asian hoitaa. Suurimman osan aikaa toki katsoin vaan vierestä miten ne hommat etenee ilman minuakin nätisti eteenpäin. Palkitsevinta oli tietysti nähdä työkavereiden kasvu ja kehittyminen, ja nähdä miten alun epävarmuuksien jälkeen siivet kantoivat ja lähtivät lentoon. Ja tietysti se, että minun tapa ei ole ainoa oikea, asioita voi tehdä niin monella eri tavalla, lopputuloksen ollessa yhtä hyvä, ellei parempikin. Kukaan meistä ei ole korvaamaton. Itse kasvoin varmasti prosessin aikana eniten. Raskasta se kuitenkin oli, palkitsevaa toki myös. Olen äärettömän ylpeä niistä entisistä kollegoistani, jotka ottivat koppia töistäni ja haastoivat itsensä, he selvisivät syksyn myllystä erinomaisesti. Syksyn aikana mietin monta kertaa miten hyvä olisi, jos jokainen meistä tekisi joskus elämässään vastaavanlaisen harjoituksen, ulkoistaisi itsensä itselleen merkityksellisestä asiasta ja sparraisi siinä uusille tekijöille kasvun paikan. Todella kasvattava ja silmiä avaava prosessi kaikille.

”No mutta mitäs seuraavaksi?” on kysymys johon olen vastannut jo kyllästymiseen asti. Totta kai ihmisiä kiinnostaa että mitäs nyt, mutta vastaukseni, ”en tiedä”, ei tunnu riittävän vastaukseksi. ”No onhan sinulla joku suunnitelma oltava?” Ei ole, ja miksi pitäisi? Miksi en voisi hetken aikaa vetää happea, nauttia elämästäni ja hetkistä, niistä tekemättömistä asioista, mitkä laitoin vuosia syrjään kun oli niin kiire tehdä töitä? Vain olla?

En siis oikeasti tiedä mitä seuraavaksi. Voi olla, että siirryn takaisin työelämään piankin, jos löytyy hyvä match tai sitten en, ei voi tietää vielä. Sen tiedän, että kevättalvella toteutan yhden unelmistani ja perheemme lähtee pieneksi hetkeksi Lappiin, Saariselkä-Inari akselille ihmettelemään Lapin taikaa. Asuntokin on jo varattu ja vuokrattu. Siinä onkin Kyllikillä ja Ilonalla ihmettelemistä kun tulee poro ensimmäistä kertaa vastaan. Lisäksi jatkan sellaisten asioiden tekemistä mitkä tuottavat itselleni mielihyvää, mm. liikunta. Palkkasin ensitöikseni itselleni PT:n kun jäin töistä pois, ja olen liikkunut kuluneiden viikkojen aikana enemmän kuin varmaan monena vuonna yhteensä. Olen käynyt salilla, hiihtänyt, kävellyt marraskuun lopun jälkeen satoja kilometrejä, hengitellyt raikasta ilmaa ja ihastellut luontoamme. Olen usein iltaisin fyysisesti aivan puhki liikunnasta ja kaadun raatona sänkyyn nukkumaan, se tunne on ihan parasta. Lisäksi olen lukenut valtavan paljon, lukemattomat kirjapinot ovat pienentyneet kovaa vauhtia. Olen laittanut myös aika paljon ruokaa, mutta huomaan välillä olevani niin kiireinen, etten lupauksistani huolimatta ennätä laittaa puolisolleni lounasta, minkä vannotin tekeväni, kun olen kotona. Onneksi Sweet Vaasa toimittaa salaattiannoksia kotiin, ne ovat pelastaneet jo monta kertaa meidän lounasajat. Ymmärrän nyt miksi eläkeläisillä on aina niin kiire, minullakin on koko ajan pitkä to-do -lista. Ja kuten veljeni aina ilmaisee ajan nopeasta kulusta: aika menee kuin iltamissa. Niin se menee kun nauttii jokaisesta hetkestä ja on hyvä olla. Nyt on aika elää omanoloista arkea.

Mitä sinulle kuuluu? Miten vuosi 2021 on alkanut?

Postauksen kuvat ovat hetkiä arjesta joulu-tammikuun ajalta.

Sitku vai nytku?

Äitini kuolemasta tuli tänä kesänä kuluneeksi 10 vuotta. Tuo pyöreä vuosi toi tullessaan valtavasti ajatuksia ja tietyllä tavalla teki loppukesästäni mollivoittoisen. Olen pohtinut aikaa ja valintoja, sillä tajusin, että jos minun elämäni olisi identtinen pituudeltaan äitini elämän kanssa, sairastuisin reilun kymmenen vuoden päästä ja tieni päättyisi reilun 13 vuoden kuluttua. Kuinka käyttäisin jäljellä olevat vuodet, eläisinkö sitku vai nytku elämää? 10-13 vuotta (tervettä) elämää kuulostaa todella lyhyeltä ajalta saavuttaa kaikki se mistä on haaveiltu, joten miksi en aloittaisi heti?

Pohdin paljon äitiäni, hänen arkeaan ja unelmiaan. Hän eli varmasti meille kaikille tyypilliseen tapaan, sitku elämää monien haaveiden osalta. Sitten kun olen eläkkeellä, muutan isän (eli minun isän, hänen puolison) kanssa Thaimaahan, sitten kun olen eläkkeellä, aloitan sen ja sen harrastuksen ja niin edelleen. Monia sitten kun haaveita, jotka kuopattiin äitini mukana. Kyllä hän eli myös nytku elämää, mennään nyt kun pystytään ja hän esim. matkusteli paljon ja teki itselleen mieluisia asioita, vaikka arki oli varmasti kiireistä, kuten monella meistä. Uskon, että suurin osa meistä elää sitku ja nytku elämän yhdistelmää, mutta uskon, että liian moni meistä siirtää itselleen merkityksellisiä asioita ja haaveita sitten kun -syyllä eteenpäin. Milloin se sitku on? Entä jos sitä sitku aikaa ei koskaan tulekaan, kuten sitä ei tullut äidillenikään? Katkeroidunko? Miksi en elänyt silloin kun pystyin ja toteuttanut haaveitani?

Kuinka sinä käyttäisit vuotesi, jos sinulle annettaisiin elämäsi päättymisaika?

Kaiken tuon kaoottisen ajatustulvan ja pohdinnan jälkeen tein pääni sisässä laskelmia ja suunnitelmia siitä, miten haluan elämääni elää. Kuinka paljon minun täytyy muuttaa nykyistä elämääni, jotta voin elää elämääni enemmän nytku kuin sitku, sillä olenhan minäkin olen elänyt monien asioiden kautta niin, että sitten kun sitä tätä ja tuota on tapahtunut, niin sitten toteutan tuon ja tuon haaveen. Olen onnekseni aina ollut hyvä sopeutumaan uuteen ja muutokseen, ja olen aina oivaltanut, että muuttaakseeni jotain asiaa, siihen tarvitaan tehdä se itse muutos. Mikään ei muutu, jos asioita ei aktiivisesti muuteta. Muutos ei pelota, enemmän pelottaisi jämähtää paikoilleen. Joten tällainen välitilinpäätös on ollut hyvinkin paikoillaan. Missä mennään nyt ja minne olen matkalla. Mitä asioita täytyy muuttaa jotta päämäärät saavutetaan ja voin elää enemmän nyt kun, sen sijaan että eläisin sitten kun.

Niin, ja ne muutokset. Aloitettu. Osa jättiharppauksilla ja osa pienen pienin askelin. Baby steps. Osa askelista ovat vielä hyvin hataria ja huojuvia ja jännittää että mennäänkö niillä eteenpäin vai taaksepäin, mutta nekin vahvistuu vain yrittämällä, sinnikkäästi ja suunnitelmallisesti. Uskon vahvasti, että jokaisella tekemälläni muutoksella on ainoastaan minulle hyvää tuovia vaikutuksia.

Aikavarkaat, eli ihmiset ja asiat, jotka ainoastaan vievät aikaani, itseni saamatta niistä mitään ja näin vieden kallisarvoista aikaani pois niistä oikeasti merkityksellisistä asioista. Näiden karsimisen olen kokenut erityisen tärkeäksi, jotta voin oikeasti kohdistaa ajatukseni ja energiani enemmän siihen mitä asioita haluan tehdä ja saavuttaa ja elää enemmän nyt. Samalla tämä on ollut aika vaikeaa kohdallani, sillä olen hyvin monessa mukana työni ohella. Istun eri hallituksissa, yhdistysten ja muissa, mentoroin, kehitän ja koulutan. Olen ihminen, joka suhtautuu asioihin intohimoisesti, teen asioita niihin uppoutuen hyvin suurella intensiivisyydellä ja nautin siitä mitä teen, joten karsiminen on toistaiseksi ollut hieman haastavaa. Toisaalta olen pyrkinyt ajattelemaan nyt niin, että raha ei tästä maailmasta kesken lopu ja sitä saa lisää, mutta aikaa ei. Se kun on kerran käytetty, sitä ei takaisin saa. Joten karsintaa on luvassa myös jatkossa.

Mitä haluan tällä kaikella ajatuksenvirralla sanoa? Ehkä sen, että muistathan sinäkin elää enemmän nytku elämää, nauttien hetkestä ja tekemällä ne itselle mieluisat asiat vielä kun pystyt. Älä jätä liian paljon asioita sitku listalle, sillä sitä sitku elämää ei välttämättä koskaan tule. Haluan lisäksi sanoa, että asioiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan muutosta. Osa kipeitä, osa helppoja, osa helvetin pelottavia ja osa äärettömän mukavia. Mutta ilman muutosta, mitään uutta ei tapahdu.

Ja miksi en pahoitellut hurjan pitkää blogitaukoa? Koska elin kesääni nytku. Nyt kun vielä pystyn, niin nautin elämästä.

Nauti sinäkin.

Haukipihvit

IMG_20200525_202344.jpg

Pitkästä aikaa ruokapostaus blogissa ja vielä ajattelin jakaa maailman parhaimpien haukipihvien reseptin. Minua jaksaa kuukaudesta toiseen ihmetyttää että blogiini tullaan eniten reseptien kautta. En koe olevani kummoinenkaan kokki, sellainen kelpo kotikokki, joka tykkää laittaa perusruokaa ja jonka kärsivällisyys ei riitä mihinkään pikkusievään nysväämiseen ja lisäksi olen vielä ruuanlaitossa hieman suurpiirteinen (ilimankos olen erittäin huono leipomaan), mutta ihana että ihmiset löytävät blogistani niitä perusruokien reseptejä. Tykkään kirjoitella niitä myös itselleni muistiin tänne.

Mutta asiaan. Yhtä varma kevään merkki kuin kaakattavat joutsenet, on tuoreen kalan ilmestyminen ruokapöytäämme. Puolisoni rakastaa kalastamista (ja uutta venettään, jossa hän käy aina koirien kanssa iltaisin vain istuskelemassa) ja heti kun jäät lähtevät, vene menee vesille ja jääkaappimme ja pakastimemme alkaa täyttyä kalasta. Hän hoitaa myös kalojen perkauksen ja käsittelyn, minusta siihen ei valitettavasti ole. Vaikka syömme paljon kalaa keväästä syksyyn ja eri kalalajeja, todettakoon, että olen todella ronkeli kalan suhteen. Sen täytyy olla ehdottoman tuoretta, mielellään syvältä kalastettua (ei saa maistua muta), sopivasti suolattua jne. Syön kuitenkin sujuvasti niin särkeä, lahnaa, säynettä kuin haukeakin, kaikkia haukuttuja kalalajeja. Kunhan vaan tietää mitä niille tekee, ja mistä ja milloin onkii. Kannustankin kaikkia syömään rohkeasti eri kalalajeja.

IMG_20200525_202348.jpg

IMG_20200530_095928.jpg

Hauki, jänkäkoira, puinen ja mauton. Aliarvostettu kala Suomessa. Hauen maine tuntuu olevan vieläkin vähän huono, vaikka mielestäni se on maukas kala, mieto ja vähärasvainen. Toki petokalana voi sisältää raskasmetalleja, joten ei välttämättä kannata syödä joka päivä. Ja ne ruodot. Hauessa on se ärsyttävä y-ruoto, mikä pysyy kuin tauti, mutta senkin oppii poistamaan, puolisoni on siitä loistava esimerkki. Ja jos ei saa irti, niin sitten eikun lihamyllyyn ja haukipihvien tekoon, kuten seuraavassa reseptissä.

Tämä resepti ei ole ihan pikaruokaa, mutta kaiken vaivan arvoinen, sillä lopputulos on erittäin maukas. Teimme reilun satsin ja päätimme ensimmäisenä tehdä haukihampurilaiset ja hoin koko syönnin ajan, etten ole ikinä syönyt mitään näin hyvää ja ahmaisin kaksi hampurilaista vaikka pihvit eivät todellakaan olleet mitään lasten annoksia. Uskomaton ähky oli sitten kaverina loppuillan. Lisäksi massaan voi aivan hyvin sekoittaa muitakin kaloja kuin haukea, meillä massaan meni myös hieman ahventa, kun sitäkin sattui sopivasti olemaan. Ja lihamyllyksi kelpaa melkein mikä tahansa toimiva peli, meidän mylly on mallia aataminaikainen käsikäyttöinen ja painaa kuin synti. Mutta toimii erittäin hyvin.

Ainesosat:

Haukifilee (ja muuta kalaa jos haluaa) reilu kilo
Pekoni 1 pkt
Creme bonjour sipulisekoitus purkki (240g)
Valkosipulinkynsiä 4 kpl (laita oman maun mukkaan)
Kananmuna 1 kpl
Maissijauhoja 4 rkl (esim. gluteeniton polentajauho, mikä on tehty maissiryyneistä)
Tilliä reilu nippu
Sitruunanmehu, n. puolikas sitruuna
Suola
Pippuri
+ Paistamiseen voita ja polentajauhoja pihvien panerointia varten

Jauha lihamyllyllä haukifilee ja mahdolliset muut kalat ja pekoni taikinamassaksi. Puoliso veti kalat ja pekonin kaksi kertaa myllyn läpi. Pilko valkosipulin kynnet pieniksi ja tilli silpuksi ja kaikki ainekset massaan mukaan ja sekoita hyvin keskenään. Muista suolan käytössä sitten se, että pekoni on melko suolaista.

Muotoile taikinamassasta pihvejä ja paneroi ne halutessasi esim. gluteenittomilla polentajauhoilla ennen voissa paistamista (ei ole pakko paneroida, mutta me haluttiin hampurilaispihveiksi, niin paneroitiin). Paista kauniin ruskeiksi.

Tarjoile haukipihvit esim. perunamuussin ja kermaviilikastikkeen kanssa tai tee herkullisia hampurilaisia, kuten me tehtiin ja laitetttin sämpylöiden väliin haukipihvit, venäläisiä suolakurkkuja (parhaita!), varkautelaista chili NakuMajoa (maailman parasta!) ja karamellisoituneita punasipuleita, nam! Oli niiiiiiiiin herkullista, että nälkähän tässä taas tuli.

Toivottavasti haukipihvit maistuvat myös sinulle ja tulehan kertomaan mikäli testasit reseptiä.

IMG_20200525_193633.jpg

IMG_20200525_202340.jpg

 

 

Mietteitä menneiltä viikoilta

IMG_20200502_153614.jpg

IMG_20200502_153835.jpg

Mitä sinulle kuuluu? Menikö vappusi hyvin?

Minun arki on rullannut eteenpäin kuin höyryveturi, tasaisen varmasti. Kuluneet pari viikkoa ovat olleet hyvin normaaleja, päivätöitä ja pihatöitä. Olen lisäksi innostunut taas treenaamisesta ja käynyt pyöräilemässä (sähköpyörällä tosin, koska vihaan normaalia pyöräilyä) ja treenannut body combatin ja zumban tahtiin. Lisäksi haravointi on ollut erinomaista hyötyliikuntaa. Jotenkin se vanha vauhdikas arki on muuttunut sopivan leppoisaksi eteenpäin menemiseksi. Töitä on tosin paiskittu urakalla ja pitkiä päiviä on seuranneet kovat päänsäryt ja migreenikohtaukset. Vaikka arki on ollut kovin leppoisaa, ainakin pääsääntöisesti, olen kokenut välillä olevani todella väsynyt. Kai se on ihan normaalia tällaisessa tilanteessa ja jotenkin sellainen passiivinen kotona olo (vaikkakin kotona tekee paljon töitä ja treenaa) väsyttää tosi paljon. Toki jatkuvat päänsäryt vie varmasti sitä energiaa myös, joten olen myös nukkunut paljon.

Työn ja urheilun vastapainoksi on alkanut sitten pitkästä aikaa myös toisenlaiset treenit, nimittäin Ilonan koirakoulu. Tai varsinaisesti ei voida puhua mistään koirakoulusta, vaan koirakouluttajasta, jonka tilasin meille pitämään yksityistunteja, sillä Ilonan kanssa on ollut hieman haasteita hänen remmikäyttäytymisessään. Jotenkin itse on ollut haastavaa miettiä aikuisen koiran kanssa mistä lähteä liikkeelle, kun ei ole oikein tiennyt, että mitä on opetettu entuudestaan, joten ajattelin, että palkataan apuun ammattilainen, joka osaa ulkopuolisin silmin lähteä katsomaan kokonaisuutta. Ensimmäisen tunnin jälkeen saimme jo paljon uusia asioita mitä treenata ja toivoa alkaa olla meidän yhteiselossa. Ilona on niiiiiiiin kovin innokas ulkona ja mahdoton äänenkäyttäjä, mutta nyt meillä on onneksi hyvät vinkit päästä mukavampaan arkeen. Sisätiloissa neiti onkin sitten aivan kuin pieni enkeli, mutta ulkona into korvaa puuttuvan älyn ja energia vie mennessään.

IMG_20200502_153041.jpg

IMG_20200502_101757.jpg

Kaikenlaisen treenaamisen lisäksi olen tänä keväänä tehnyt kyllä melkoisia super-second hand löytöjä facekirppiksiltä sekä instasta. Olen myös itse myynyt valtavat määrät käyttämätöntä tavaraa pois ja se on tuntunut todella puhdistavalta. Vein tällä viikolla 11 pakettia postiin ja ai että se hyvä fiilis mikä tuli sen jälkeen. Pitäisi useammin laittaa tavaraa kiertoon ”kovalla kädellä”. Yksi näistä superlöydöistäni näkyykin näissä kuvissa, nimittäin tuo Chanelin minilaukku. Tilasin jo vastaavan tyylisen laukun Balenciagalta ja kyselin instassa pitäisinkö sen laukun vai en (kyseessä oli tämä laukku), ja päädyin palauttamaan laukun, sillä olin laukun ”kantokahvojen” suhteen todella epävarma, vaikka muuten tykkäsinkin laukun mallista. Ja onneksi palautin sen, nimittäin tuo Chanelin minilaukku on juuri sellainen mitä etsin. Sinne mahtuu puhelimeni, huulipuna ja tarvittavat kortit. Nykyään kun kuljen melkein pelkästään repun kanssa, niin en oikein tiedä aina minne laittaa puhelin ja kortit, sillä repun etutaskussa en uskalla niitä säilyttää, koska ne on äärettömän helppo varastaa sieltä ja en myöskään kuule, mikäli puhelimeni soi. Tuo laukkunen ratkaisi tämän yhtälön.

Ja jos en ole treenannut, tehnyt töitä tai bongaillut superlöytöjä, niin olen laittanut ruokaa. Normaalissa arjessa syön joka arkipäivä lounaan ulkona ja myös iltaisin useampana päivänä viikossa syön ruokaa mitä en ole itse laittanut. Mutta nyt, kun tuosta noin vaan ei pääse lounasravintoloihin syömään ja tulee oltua 24/7 kotona (tai mökillä), niin olemme laittaneet puolisoni kanssa valtavan paljon ruokaa. Olemme toki ennenkin tehneet paljon ruokaa kotona, mutta nyt aivan eri määrissä ja arkisin myös. Ennen kokkailumme ovat painottuneet viikonloppuihin, kun silloin on ollut aikaa. Olemme pitäneet myös vähän kirjaa siitä miten paljon meillä menee ruokaan rahaa (aivan liikaa kahdelle hengelle) ja pitäneet ”budjettiviikkoja” ruuan suhteen. Olemme määritelleet ennalta ruokabudjetin viikoksi ja sen mukaan on eletty. Minulle nuo on olleet vähän haastavia, sillä olen juuri se pahin mahdollinen heräteostostelija ruokakaupassa, joka napsii vähän kaikkea ostoskoriinsa ja haluaa maistaa kaikki uutuudet ja sitten kauppareissun jälkeen miettii kotona, että mitä ruokaa näistä nyt sitten laitetaan. Mutta vaikka nuo budjettiviikot ovat tuntuneet haastavilta, ne ovat olleet todella silmiä avaavia ja opettavaisia. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kaipaan jo lounasravintoloita ja sitä että voin valita mitä syön ja minne menen syömään, mutta silti on ollut kiva kokatakin pitkästä aikaa. Monta uutta reseptiäkin pitäisi jakaa täällä bloginkin puolella, maukkaita gluteenittomia kotiruokia. Tiesittekö muuten, että blogini haetuimmat postaukset ovat kaikki gluteenittomia ruokaohjeita? Luulen, että eniten blogiini päädytään gluteenittomien karjalanpiirakoiden perässä, mikä onkin kyllä loistava resepti.

IMG_20200502_153036.jpg

IMG_20200502_153114.jpg

Tällaisia mietteitä menneiltä viikoilta. Arkea, joka tuntuu omalta, johon on hallinta ja joka kuitenkin on ulkoisten tekijöiden sanelemaa. Olen kuitenkin koko kevään ollut pääsääntöisesti hyvillä fiiliksillä, sillä olen saanut nauttia luonnosta valtavasti, ollut paljon (koko ajan!) kotona puolison ja koirien kanssa ja tehnyt itselle tärkeitä asioita. Tietyllä tapaa varmasti elänyt myös vähän kuplassakin. Tosin kuplassa, jonka sisäpuolelle ei kuulu kukaan perheen ulkopuolinen ihminen. Mutta kaikki aikanaan. Myös ne ystävät.

Mukavaa viikonlopun jatkoa. Meinaa olla päivistä aivan sekaisin, kun piti miettiä, että mikä päivä tänään on.

Kotoilun kirouksia

Onko kotoilu edes sana? No nyt ainakin tämän postauksen verran se on.

Olen talvilomalla tällä hetkellä tekemässä piha- ja puutöitä. Tosin, huomenna katkaisen lomani päiväksi ja teen normaalin työpäivän, sillä samalle päivälle tuli 5 palaveria, joten oli helpompi pitää kaikki kerralla kuin siirrellä niitä jonnekin tulevaisuuteen.

Mutta mistä piti kirjoittaa, niin tästä ainaisesta kotona olosta ja kaikista lieveilmiöistä mitä tähän liittyy… Nimittäin, on tullut huomattua jos jonkinmoista kirousta, lieveilmiötä ja mitä kummallisimpia asioita itsestä, kun on ollut riittävästi kotosalla.

_DSC3244 (2)

_DSC3225 (2)

Rytmi

Hukassa. Pärjään vielä koirien perusrytmin kanssa, mutta oma työrytmi on mennyttä. En osaa lopettaa töitä, vaan teen töitä vähän koko ajan. Tsekkaan sähköpostit, kirjoitan vielä tämän yhden viestin mihin tahansa aikaan jne. Ennenkin sen kanssa on ollut vähän vaikeuksia, mutta nyt erityisesti haastavaa. Myös ruokarytmi on hukassa, sillä unohdan usein syödä aamiaisen, mutta sitten kun putki aukeaa, niin sitten tykitetään menemään ruokaa ihan huolella.

Sometestit & -haasteet, meemit

Voi että on vilissyt kaiken maailman testejä, joihin olen itsekin kiitettävästi osallistunut, ihan vaan viihdyttääkseni itseäni. Meemejä olen tallentanut puhelimeeni varmasti satoja ja olen hihitellyt kymmenille ja kymmenille toinen toistaan tyhmemmille jutuille.

Nettishoppailu

Sen sentään lopetin ajoissa, jos montaa muuta lieveilmiötä en ole osannut lopettaa. Aika hirvittävän petollista ja helppoa aina työpäivien ja taukojen lomassa kurkata pikkaisen mitä olisi tutuilla yrittäjillä tarjolla… Nimimerkillä sähköperämoottori, x-määrä kesävaatteita, puutarhatyövälineitä, oksasilppuri ja mitähän kaikkea mutta meidän talouteen tilattuna (puoliso on noista tilannut osan).

Netflix / HBO / Viaplay / Amazon prime

Eihän se ole sarjamaraton eikä mikään, jos ei vähintään 4 jaksoa katso putkeen. Tiger King katsottiin kahdessa illassa ja eilen katsottiin kerralla kaikki Unorthodox jaksot Netflixistä ja uusin Ozarkin kausikaan ei kauaa kerinnyt ”pölyttyä”, kun sekin oli katsottu. Kohta loppuu sarjat kesken ja se on pelottava skenaario.

_DSC3250 (2)

_DSC3222 (2)

_DSC3248 (2)

 

Sohvalla lorvimisen sietämätön keveys

Oih, nyt olisi kateellinen jo Sohvaperunatkin minulle siitä sohvalla loikoilun jalosta taidosta minkä olen vienyt niin pitkälle kuin mahdollista. Myös koirat osallistuvat ahkerasti tähän harrastukseen ja puoliso joutuu juoksemaan sohvan ja jääkaapin väliä, kun vähän väliä pyydän tuomaan jotain pientä tai lasin viiniä. Ja liikunta, ehei mitään sellaista. Minimissä. Mitä vähemmän, sen parempi. Tosin zumbasta innostuin, kun saan zumbata sieluni kyllyydestä omassa olkkarissa, eikä kukaan muu kuin puolisoni naura rytmitajulleni (tai sen puutteelle) ja Kyllikki juoksee järkyttyneenä karkuun. Toivottavasti naapuritalon asukkaat eivät ole nähneet parhaimpia hetkiäni, kun olen veivannut ja vatkannut käsiäni ja jalkojani aivan eri tahtiin kuin etäyhteyden päässä oleva ohjaaja. Onneksi he eivät sentään näe, miten liikkeet pitäisi oikeasti tehdä. Nimimerkillä kaksi vasenta jalkaa. Ja kaikista niistä maailman liikuntalajeista tämä rouva valitsee zumban, täysin rytmitaidottomana ja onnettomana yhdistämään musiikkia ja liikettä yhteen. Mutta kun se on niin hauskaa.

Ruoka

Herramunjee enpä olisi uskonut miten paljon voi ihminen syödä, vaikka olenkin varustettu kohtuullisella ruokahalulla jo ennestäänkin (jotkut saattavat muistaa äitini varoituksen puolisolleni jotain vihille viemisestä ja perikatoon syömisestä). Kaikki minkä kiinni saan, syön aivan varmasti. KOKO ajan on sellainen pieni nälkä ja kierrän jokaisen kaapin joka päivä läpi ja jääkaapilla vierailen vähintään kerran tunnissa katsomassa jos sinne vaikka olisi ilmestynyt jotain pientä. Olen kokannut ja syönyt varmasti kolmen ihmisen edestä ja esim. olen nyt muutamaan päivään syönyt kohta paketillisen Lidlin kolmiosulatejuustoja. Sellaisenaan. Limppariakin olen juonut litrasovalla ja karkkia menee ämpärillinen. Miten tämä maha, josta vielä puuttuu nykyään isohko osa, voi vetää niiiiiin paljon ruokaa?! Kohta tarttee tehdä jotain, tai tarvitsee siirtyä seuraavaan tai sitä seuraavaan vaatekokoon.

Ja kahvi. Se on koko ajan loppu.

Pukeutuminen ja ulkonäkö

Aivan hyvin voi vetää ryhmätyötä tai palaveria pitkät kalsarit jalassa, tukka takussa ja todellakin ilman meikkiä. Rintaliivitkin on välillä hukassa, kun en muista mihin olen ne edellisellä viikolla laittanut. Miten helppoa on lipsahtaa sellaiseen totaaliseen välinpitämättämyyteen oman ulkonäön suhteen, kun ei kukaan kuitenkaan näe, kun työskentelee kotoa käsin läppärin kamera visusti kiinni. Tosin, yhdessä palaverissa tuttu asiakas sanoi, kun laitettiin kamerat päälle, että katselee minua 55 tuumaiselta screeniltä, niin sanoin hänelle että olisin kyllä voinut edes hiukset harjata jos olisin tiennyt. Hyvä muistutus itselle edes vähän tsempata. Sen johdosta laitan aina nätin puseron, silkkihuivin kaulaan ja peitän tummat silmänaluset ja laitan huulikiiltoa ja poskipunaa. Näyttää kameran linssin läpi jo ihan kelpo peliltä.

Juorulehdet

Ja ehkä se kaikkein syntisin kirous. Juorulehdet. Hain isältäni pinon seiska -lehtiä ja luen puolivuotta vanhoja juoruja ja tuhahtelen a) miten ne nuokin niin tyhmästi toimivat ja b) miten ihmisiä voi kiinnostaa toisten ihmisten asiat. Niin, miksiköhän sitten itse niitä luen?

Mites siellä sujuu kotoilu? Onko tullut huomattua samoja kirouksia tai lieveilmiöitä?

_DSC3242 (2)

_DSC3232 (2)

paita Hálo / culottes housut Särk / laukku Suutari SatuPuu / tennarit Chanel / huivi ei merkkiä