Sen lisäksi että olen kulkenut koko kesän mustavalkoisissa, tuntuu että ajatusmaailmanikin on mustavalkoistunut, ainakin viimeisen viikon osalta. Jatkuvasti mennään ääripäästä ääripäähän ja kaikki harmaan vivahteet ovat jääneet jonnekin unholaan. Tallautuneet suorittamisen ja pelon jalkoihin.

Kun pelko astui kuvioihin viime viikolla, ennen kaikkea menettämisen pelko, on ollut vaikeaa yrittää vain parhaansa. Kun haluaisi vaan suorittaa ja tehdä kaiken täydellisesti, ja mahdollisimman pian. Koska silloinhan kaiken pitäisi onnistua ja mennä hyvin, parantua ennalleen. Sitten kun kaikki ei menekään oppikirjan mukaisesti, hakkaan päätä seinään epäonnistumisen merkiksi ja syyttelen itseäni. Tuntuu että on vaikea edes hengittää, kun pelottaa niin paljon omat virheet ja tulkinnat. Siitä syystä on ollut helpompi olla mustavalkoinen, joko-tai ihminen.

Täällä on siis menty todellakin vuoristorataa mitä tulee Alman vointiin ja omiin tuntemuksiin. Olen varmasti rasittavuuteen asti soitellut eläinlääkäriin ja kysellyt kaiken mahdollisen ja hermostunut, kun en ole saanut vastauksia.  En oikein tiedä kyselenkö edes mitään, kaipaan vaan tukea ajatuksiini ja siihen minkälaista sydänsairaan koiran arki oikein on, siitä kun ei ole ennestään mitään tietoa. On vaikea luottaa omiin tuntemuksiin ja valintoihin, kun kyseessä on parhaan ystävän terveys ja elämä. Ystävän, joka ei kerro onko kipua ja miltä tuntuu. Ystävän, jota ennen luin kuin avointa kirjaa ja nyt en enää tunnista mitään merkkejä. Kyseenalaistan sekä omia, että lääkärin valintoja ja diagnooseja.

Mutta kai tähän epävarmuuteenkin joskus tottuu ja uskallan taas nähdä niitä harmaan sävyjä ja hengittääkin välillä. Pakkohan se on. Sen ystävän vuoksi. Ja oman itsenikin vuoksi. Että voikin pieni reilu viisikiloinen nappisilmä laittaa koko elämän ylösalaisin ja hänen hyvinvointinsa aiheuttaa näin suuria tunteita. Epätoivosta tuskan kautta toivottavasti iloon. Mustasta harmaan kautta valkoiseen.

Ja keventäköön tekstiä tänään otetut asukuvat, mustavalkoisia tottakai. Vähän punaisella höystettynä, ehkä elämässäni sittenkin on vielä väriä.