Niin, otsikkohan ei ole mikään uutinen enää, sillä varmasti suurin osa tietää jo, että irtisanouduin ja myin pois osuuteni työpaikasta jossa olin, etenkin jos seuraa minua instassa tai on FB kaverini (tai Linkedinissä connection). Mutta tuntuisi hassulta sivuuttaa asia blogissa, sillä töistä poisjäänti on kuitenkin elämässäni iso asia ja sen myötä vapautti aikaa jälleen blogille. Joten tässä nyt ollaan, tyhjän päällä. En tiedä voiko kirjoittaa taas, sillä viimeisimmästä hypystä on kuitenkin aikaa yli 5 vuotta. Mutta hyvä kuitenkin ymmärtää että olen ennenkin vastaavanlaisen irtioton tehnyt, joten en pelkää heittäytyä elämän seikkailuihin. Joku saattanee muistaa tämän tekstin, ja itse asiassa tuolloin olin jo irtisanoutunut töistäni ja sen myötä isoin päätös tehty ja rattaat pyörimässä.

Mutta mistä ajattelin nyt hieman kirjoittaa? Tunteista ja ajatuksista.

Syksy oli raskas, paikoitellen todella raskas. Pelkästään jo se, että joutui pitämään itselleen todella isoa asiaa omassa tiedossaan tietyn aikaa, kuormitti paljon. Kun täytyi vähän varoa mitä puhui, ettei vahingossa lipsauttanut että kohta tässä ollaan kuin ellun kanat. Ja sitten kun asiasta kerroin mm. asiakkailleni, hieman jännityksen vallassa, niin voi hyvänen aika miten upeita viestejä ja puheluita sain. Moni muisteli meidän yhteistä matkaa ja huomasin, kuinka äärettömän hyvin tunnen ja olen tutustunut vuosien myötä asiakkaisiini. Itkin monta kertaa viestejä lukiessa, niin kauniita ne olivat.

Toinen, isompi asia oli tietysti luopumisen harjoitteleminen. Eikä pelkästään harjoitteleminen vaan tositoimiin ryhtyminen, aktiivinen luopumisprosessi, kuten sen itse nimitin. Kun luopuu jostain itsensä rakentamasta, johon on laittanut koko sydämensä, valtavasti aikaa ja energiaa, niin aika tunteeton pitäisi olla, ettei tuntuisi missään. Koko syksyn tavoitteeni oli tehdä itseni toimettomaksi ja viimeisellä työviikolla totesin onnistuneeni. Kaikki työhön liittyvät asiat oli siirretty eteenpäin, luovutettu toisten haltuun, tietäen että kaikki jatkuu kuten tähänkin asti, ilman minua. Prosessi oli melkoinen tunteiden sekamelska, kun ulkoisti itsensä pois arjen tekemisestä ja jäi taustalle auttamaan, sparraamaan ja kasvattamaan toisten siipiä. Välillä olisi niin tehnyt mieli puuttua edes ihan pikkuisen, mutta lähes aina maltoin mieleni ja totesin kiperissä tilanteissa ”minä autan sinua, tuen tässä taustalla, mutta tee tästä nyt omannäköinen juttu, kuinka sinä asian hoitaisit”. Välillä piti istua sormien päällä ettei ne karkaa näppikselle ja viedä puhelin pois, etten puuttunut tilanteisiin ja välillä katsoin pelonsekaisin tuntein, että miten se nyt noin tuon asian hoitaa. Suurimman osan aikaa toki katsoin vaan vierestä miten ne hommat etenee ilman minuakin nätisti eteenpäin. Palkitsevinta oli tietysti nähdä työkavereiden kasvu ja kehittyminen, ja nähdä miten alun epävarmuuksien jälkeen siivet kantoivat ja lähtivät lentoon. Ja tietysti se, että minun tapa ei ole ainoa oikea, asioita voi tehdä niin monella eri tavalla, lopputuloksen ollessa yhtä hyvä, ellei parempikin. Kukaan meistä ei ole korvaamaton. Itse kasvoin varmasti prosessin aikana eniten. Raskasta se kuitenkin oli, palkitsevaa toki myös. Olen äärettömän ylpeä niistä entisistä kollegoistani, jotka ottivat koppia töistäni ja haastoivat itsensä, he selvisivät syksyn myllystä erinomaisesti. Syksyn aikana mietin monta kertaa miten hyvä olisi, jos jokainen meistä tekisi joskus elämässään vastaavanlaisen harjoituksen, ulkoistaisi itsensä itselleen merkityksellisestä asiasta ja sparraisi siinä uusille tekijöille kasvun paikan. Todella kasvattava ja silmiä avaava prosessi kaikille.

”No mutta mitäs seuraavaksi?” on kysymys johon olen vastannut jo kyllästymiseen asti. Totta kai ihmisiä kiinnostaa että mitäs nyt, mutta vastaukseni, ”en tiedä”, ei tunnu riittävän vastaukseksi. ”No onhan sinulla joku suunnitelma oltava?” Ei ole, ja miksi pitäisi? Miksi en voisi hetken aikaa vetää happea, nauttia elämästäni ja hetkistä, niistä tekemättömistä asioista, mitkä laitoin vuosia syrjään kun oli niin kiire tehdä töitä? Vain olla?

En siis oikeasti tiedä mitä seuraavaksi. Voi olla, että siirryn takaisin työelämään piankin, jos löytyy hyvä match tai sitten en, ei voi tietää vielä. Sen tiedän, että kevättalvella toteutan yhden unelmistani ja perheemme lähtee pieneksi hetkeksi Lappiin, Saariselkä-Inari akselille ihmettelemään Lapin taikaa. Asuntokin on jo varattu ja vuokrattu. Siinä onkin Kyllikillä ja Ilonalla ihmettelemistä kun tulee poro ensimmäistä kertaa vastaan. Lisäksi jatkan sellaisten asioiden tekemistä mitkä tuottavat itselleni mielihyvää, mm. liikunta. Palkkasin ensitöikseni itselleni PT:n kun jäin töistä pois, ja olen liikkunut kuluneiden viikkojen aikana enemmän kuin varmaan monena vuonna yhteensä. Olen käynyt salilla, hiihtänyt, kävellyt marraskuun lopun jälkeen satoja kilometrejä, hengitellyt raikasta ilmaa ja ihastellut luontoamme. Olen usein iltaisin fyysisesti aivan puhki liikunnasta ja kaadun raatona sänkyyn nukkumaan, se tunne on ihan parasta. Lisäksi olen lukenut valtavan paljon, lukemattomat kirjapinot ovat pienentyneet kovaa vauhtia. Olen laittanut myös aika paljon ruokaa, mutta huomaan välillä olevani niin kiireinen, etten lupauksistani huolimatta ennätä laittaa puolisolleni lounasta, minkä vannotin tekeväni, kun olen kotona. Onneksi Sweet Vaasa toimittaa salaattiannoksia kotiin, ne ovat pelastaneet jo monta kertaa meidän lounasajat. Ymmärrän nyt miksi eläkeläisillä on aina niin kiire, minullakin on koko ajan pitkä to-do -lista. Ja kuten veljeni aina ilmaisee ajan nopeasta kulusta: aika menee kuin iltamissa. Niin se menee kun nauttii jokaisesta hetkestä ja on hyvä olla. Nyt on aika elää omanoloista arkea.

Mitä sinulle kuuluu? Miten vuosi 2021 on alkanut?

Postauksen kuvat ovat hetkiä arjesta joulu-tammikuun ajalta.

Äitini kuolemasta tuli tänä kesänä kuluneeksi 10 vuotta. Tuo pyöreä vuosi toi tullessaan valtavasti ajatuksia ja tietyllä tavalla teki loppukesästäni mollivoittoisen. Olen pohtinut aikaa ja valintoja, sillä tajusin, että jos minun elämäni olisi identtinen pituudeltaan äitini elämän kanssa, sairastuisin reilun kymmenen vuoden päästä ja tieni päättyisi reilun 13 vuoden kuluttua. Kuinka käyttäisin jäljellä olevat vuodet, eläisinkö sitku vai nytku elämää? 10-13 vuotta (tervettä) elämää kuulostaa todella lyhyeltä ajalta saavuttaa kaikki se mistä on haaveiltu, joten miksi en aloittaisi heti?

Pohdin paljon äitiäni, hänen arkeaan ja unelmiaan. Hän eli varmasti meille kaikille tyypilliseen tapaan, sitku elämää monien haaveiden osalta. Sitten kun olen eläkkeellä, muutan isän (eli minun isän, hänen puolison) kanssa Thaimaahan, sitten kun olen eläkkeellä, aloitan sen ja sen harrastuksen ja niin edelleen. Monia sitten kun haaveita, jotka kuopattiin äitini mukana. Kyllä hän eli myös nytku elämää, mennään nyt kun pystytään ja hän esim. matkusteli paljon ja teki itselleen mieluisia asioita, vaikka arki oli varmasti kiireistä, kuten monella meistä. Uskon, että suurin osa meistä elää sitku ja nytku elämän yhdistelmää, mutta uskon, että liian moni meistä siirtää itselleen merkityksellisiä asioita ja haaveita sitten kun -syyllä eteenpäin. Milloin se sitku on? Entä jos sitä sitku aikaa ei koskaan tulekaan, kuten sitä ei tullut äidillenikään? Katkeroidunko? Miksi en elänyt silloin kun pystyin ja toteuttanut haaveitani?

Kuinka sinä käyttäisit vuotesi, jos sinulle annettaisiin elämäsi päättymisaika?

Kaiken tuon kaoottisen ajatustulvan ja pohdinnan jälkeen tein pääni sisässä laskelmia ja suunnitelmia siitä, miten haluan elämääni elää. Kuinka paljon minun täytyy muuttaa nykyistä elämääni, jotta voin elää elämääni enemmän nytku kuin sitku, sillä olenhan minäkin olen elänyt monien asioiden kautta niin, että sitten kun sitä tätä ja tuota on tapahtunut, niin sitten toteutan tuon ja tuon haaveen. Olen onnekseni aina ollut hyvä sopeutumaan uuteen ja muutokseen, ja olen aina oivaltanut, että muuttaakseeni jotain asiaa, siihen tarvitaan tehdä se itse muutos. Mikään ei muutu, jos asioita ei aktiivisesti muuteta. Muutos ei pelota, enemmän pelottaisi jämähtää paikoilleen. Joten tällainen välitilinpäätös on ollut hyvinkin paikoillaan. Missä mennään nyt ja minne olen matkalla. Mitä asioita täytyy muuttaa jotta päämäärät saavutetaan ja voin elää enemmän nyt kun, sen sijaan että eläisin sitten kun.

Niin, ja ne muutokset. Aloitettu. Osa jättiharppauksilla ja osa pienen pienin askelin. Baby steps. Osa askelista ovat vielä hyvin hataria ja huojuvia ja jännittää että mennäänkö niillä eteenpäin vai taaksepäin, mutta nekin vahvistuu vain yrittämällä, sinnikkäästi ja suunnitelmallisesti. Uskon vahvasti, että jokaisella tekemälläni muutoksella on ainoastaan minulle hyvää tuovia vaikutuksia.

Aikavarkaat, eli ihmiset ja asiat, jotka ainoastaan vievät aikaani, itseni saamatta niistä mitään ja näin vieden kallisarvoista aikaani pois niistä oikeasti merkityksellisistä asioista. Näiden karsimisen olen kokenut erityisen tärkeäksi, jotta voin oikeasti kohdistaa ajatukseni ja energiani enemmän siihen mitä asioita haluan tehdä ja saavuttaa ja elää enemmän nyt. Samalla tämä on ollut aika vaikeaa kohdallani, sillä olen hyvin monessa mukana työni ohella. Istun eri hallituksissa, yhdistysten ja muissa, mentoroin, kehitän ja koulutan. Olen ihminen, joka suhtautuu asioihin intohimoisesti, teen asioita niihin uppoutuen hyvin suurella intensiivisyydellä ja nautin siitä mitä teen, joten karsiminen on toistaiseksi ollut hieman haastavaa. Toisaalta olen pyrkinyt ajattelemaan nyt niin, että raha ei tästä maailmasta kesken lopu ja sitä saa lisää, mutta aikaa ei. Se kun on kerran käytetty, sitä ei takaisin saa. Joten karsintaa on luvassa myös jatkossa.

Mitä haluan tällä kaikella ajatuksenvirralla sanoa? Ehkä sen, että muistathan sinäkin elää enemmän nytku elämää, nauttien hetkestä ja tekemällä ne itselle mieluisat asiat vielä kun pystyt. Älä jätä liian paljon asioita sitku listalle, sillä sitä sitku elämää ei välttämättä koskaan tule. Haluan lisäksi sanoa, että asioiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan muutosta. Osa kipeitä, osa helppoja, osa helvetin pelottavia ja osa äärettömän mukavia. Mutta ilman muutosta, mitään uutta ei tapahdu.

Ja miksi en pahoitellut hurjan pitkää blogitaukoa? Koska elin kesääni nytku. Nyt kun vielä pystyn, niin nautin elämästä.

Nauti sinäkin.