Niin, otsikkohan ei ole mikään uutinen enää, sillä varmasti suurin osa tietää jo, että irtisanouduin ja myin pois osuuteni työpaikasta jossa olin, etenkin jos seuraa minua instassa tai on FB kaverini (tai Linkedinissä connection). Mutta tuntuisi hassulta sivuuttaa asia blogissa, sillä töistä poisjäänti on kuitenkin elämässäni iso asia ja sen myötä vapautti aikaa jälleen blogille. Joten tässä nyt ollaan, tyhjän päällä. En tiedä voiko kirjoittaa taas, sillä viimeisimmästä hypystä on kuitenkin aikaa yli 5 vuotta. Mutta hyvä kuitenkin ymmärtää että olen ennenkin vastaavanlaisen irtioton tehnyt, joten en pelkää heittäytyä elämän seikkailuihin. Joku saattanee muistaa tämän tekstin, ja itse asiassa tuolloin olin jo irtisanoutunut töistäni ja sen myötä isoin päätös tehty ja rattaat pyörimässä.

Mutta mistä ajattelin nyt hieman kirjoittaa? Tunteista ja ajatuksista.

Syksy oli raskas, paikoitellen todella raskas. Pelkästään jo se, että joutui pitämään itselleen todella isoa asiaa omassa tiedossaan tietyn aikaa, kuormitti paljon. Kun täytyi vähän varoa mitä puhui, ettei vahingossa lipsauttanut että kohta tässä ollaan kuin ellun kanat. Ja sitten kun asiasta kerroin mm. asiakkailleni, hieman jännityksen vallassa, niin voi hyvänen aika miten upeita viestejä ja puheluita sain. Moni muisteli meidän yhteistä matkaa ja huomasin, kuinka äärettömän hyvin tunnen ja olen tutustunut vuosien myötä asiakkaisiini. Itkin monta kertaa viestejä lukiessa, niin kauniita ne olivat.

Toinen, isompi asia oli tietysti luopumisen harjoitteleminen. Eikä pelkästään harjoitteleminen vaan tositoimiin ryhtyminen, aktiivinen luopumisprosessi, kuten sen itse nimitin. Kun luopuu jostain itsensä rakentamasta, johon on laittanut koko sydämensä, valtavasti aikaa ja energiaa, niin aika tunteeton pitäisi olla, ettei tuntuisi missään. Koko syksyn tavoitteeni oli tehdä itseni toimettomaksi ja viimeisellä työviikolla totesin onnistuneeni. Kaikki työhön liittyvät asiat oli siirretty eteenpäin, luovutettu toisten haltuun, tietäen että kaikki jatkuu kuten tähänkin asti, ilman minua. Prosessi oli melkoinen tunteiden sekamelska, kun ulkoisti itsensä pois arjen tekemisestä ja jäi taustalle auttamaan, sparraamaan ja kasvattamaan toisten siipiä. Välillä olisi niin tehnyt mieli puuttua edes ihan pikkuisen, mutta lähes aina maltoin mieleni ja totesin kiperissä tilanteissa ”minä autan sinua, tuen tässä taustalla, mutta tee tästä nyt omannäköinen juttu, kuinka sinä asian hoitaisit”. Välillä piti istua sormien päällä ettei ne karkaa näppikselle ja viedä puhelin pois, etten puuttunut tilanteisiin ja välillä katsoin pelonsekaisin tuntein, että miten se nyt noin tuon asian hoitaa. Suurimman osan aikaa toki katsoin vaan vierestä miten ne hommat etenee ilman minuakin nätisti eteenpäin. Palkitsevinta oli tietysti nähdä työkavereiden kasvu ja kehittyminen, ja nähdä miten alun epävarmuuksien jälkeen siivet kantoivat ja lähtivät lentoon. Ja tietysti se, että minun tapa ei ole ainoa oikea, asioita voi tehdä niin monella eri tavalla, lopputuloksen ollessa yhtä hyvä, ellei parempikin. Kukaan meistä ei ole korvaamaton. Itse kasvoin varmasti prosessin aikana eniten. Raskasta se kuitenkin oli, palkitsevaa toki myös. Olen äärettömän ylpeä niistä entisistä kollegoistani, jotka ottivat koppia töistäni ja haastoivat itsensä, he selvisivät syksyn myllystä erinomaisesti. Syksyn aikana mietin monta kertaa miten hyvä olisi, jos jokainen meistä tekisi joskus elämässään vastaavanlaisen harjoituksen, ulkoistaisi itsensä itselleen merkityksellisestä asiasta ja sparraisi siinä uusille tekijöille kasvun paikan. Todella kasvattava ja silmiä avaava prosessi kaikille.

”No mutta mitäs seuraavaksi?” on kysymys johon olen vastannut jo kyllästymiseen asti. Totta kai ihmisiä kiinnostaa että mitäs nyt, mutta vastaukseni, ”en tiedä”, ei tunnu riittävän vastaukseksi. ”No onhan sinulla joku suunnitelma oltava?” Ei ole, ja miksi pitäisi? Miksi en voisi hetken aikaa vetää happea, nauttia elämästäni ja hetkistä, niistä tekemättömistä asioista, mitkä laitoin vuosia syrjään kun oli niin kiire tehdä töitä? Vain olla?

En siis oikeasti tiedä mitä seuraavaksi. Voi olla, että siirryn takaisin työelämään piankin, jos löytyy hyvä match tai sitten en, ei voi tietää vielä. Sen tiedän, että kevättalvella toteutan yhden unelmistani ja perheemme lähtee pieneksi hetkeksi Lappiin, Saariselkä-Inari akselille ihmettelemään Lapin taikaa. Asuntokin on jo varattu ja vuokrattu. Siinä onkin Kyllikillä ja Ilonalla ihmettelemistä kun tulee poro ensimmäistä kertaa vastaan. Lisäksi jatkan sellaisten asioiden tekemistä mitkä tuottavat itselleni mielihyvää, mm. liikunta. Palkkasin ensitöikseni itselleni PT:n kun jäin töistä pois, ja olen liikkunut kuluneiden viikkojen aikana enemmän kuin varmaan monena vuonna yhteensä. Olen käynyt salilla, hiihtänyt, kävellyt marraskuun lopun jälkeen satoja kilometrejä, hengitellyt raikasta ilmaa ja ihastellut luontoamme. Olen usein iltaisin fyysisesti aivan puhki liikunnasta ja kaadun raatona sänkyyn nukkumaan, se tunne on ihan parasta. Lisäksi olen lukenut valtavan paljon, lukemattomat kirjapinot ovat pienentyneet kovaa vauhtia. Olen laittanut myös aika paljon ruokaa, mutta huomaan välillä olevani niin kiireinen, etten lupauksistani huolimatta ennätä laittaa puolisolleni lounasta, minkä vannotin tekeväni, kun olen kotona. Onneksi Sweet Vaasa toimittaa salaattiannoksia kotiin, ne ovat pelastaneet jo monta kertaa meidän lounasajat. Ymmärrän nyt miksi eläkeläisillä on aina niin kiire, minullakin on koko ajan pitkä to-do -lista. Ja kuten veljeni aina ilmaisee ajan nopeasta kulusta: aika menee kuin iltamissa. Niin se menee kun nauttii jokaisesta hetkestä ja on hyvä olla. Nyt on aika elää omanoloista arkea.

Mitä sinulle kuuluu? Miten vuosi 2021 on alkanut?

Postauksen kuvat ovat hetkiä arjesta joulu-tammikuun ajalta.