Veneretkellä äidin vanhassa kaftaanissa

_DSC0221

_DSC0265 (2)

_DSC0244 (2)

Meillä oli eilen aktiivinen retkipäivä. Mökkitöiden lisäksi kävimme veneretkellä appiukkoni kanssa. Hän kun tykkää eläkkeellä ollessaan puuhastella eri projektien kimpussa, niin hän osti kuvissa näkyvän vanhan veneen viime syksynä ja laittoi sen kuntoon talven aikana.

Joten eilen pakkasimme retkieväät, Kyllikin ja Alman mukaan ja lähdimme järvelle. Ajelimme rauhalliseen tahtiin maisemia ihastellen makkaranpaistoon eräälle laavulle/veneenlaskupaikalle. Kyllä sai taas todeta miten kaunis Suomi onkaan ja miten paljon kaunista nähtävää riittää jo pelkästään ihan omassa lähiympäristössä.

_DSC0270

_DSC0263 (2)

_DSC0272

Minulle valikoitui päälleni äitini vanha kaftaani/tunika, jonka hän aikoinaan osti jollekin rantalomallemme. Ihoni on sen verran vaalea, että se täytyy suojata vesillä ollessa jollain pitkähihaisella ja tuo unohdettu aarre sopi siihen tarkoitukseen erittäin hyvin. Väljä ja ilmava, joten ei haitannut lämpö ja helle.

Tuo kaftaani on vanha, muistaakseni 2000-luvun alulta, ellei peräti ’90 -luvun puolelta. Se on merkiltään Panos Emporio ja moni suomalainen saattaa muistaa merkin siitä, että Janina Frostell (nykyään eikös hän ole Fry?) toimi merkille uimapukumallina 2000 -luvun taitteessa. Äitini tosiaankin tuon itselleen osti jollekin reissulle ja sitten hän aikanaan kyllästyi siihen ja antoi sen minulle. Minun vaatehuoneessa se on ollut valehtelematta yli 10 vuotta täysin käyttämättömänä, kunnes löysin sen ennen kesäloman alkua, ja pakkasin mökille mukaan, helteiden toivossa. Moni kyseli instassa tuon paidan perään, joten tässä tarina. Liekö mistään vastaavaa enää löytyisi, en tiedä.

Ja tuo Marimekon pallokuosinen retkikassi oli kiva yllätys sen alepaidan mukana. He tekevät hopeamitalikankaasta, eli kakkoslaadusta, tuollaisia kasseja ja ilmeisesti niitä saa mukaan, kun tilaa heiltä tavaraa. Olen sitä käyttänyt nyt torilla käydessäni torikassina, kun sinne saa kaikki kasvikset mahtumaan ja retkikassina sitten muuten, kun sinne mahtuu sitten retkieväät ja tyttöjen tavarat. Kassi oli ihana yllätys ja oivallinen tapa käyttää Marimekolta kakkoslaadun kangasta. En omassani huomaa kyllä mitään poikkeamaa.

_DSC0255

kaftaani Panos Emporio / culottes housut Michael Kors / sandaalit Hermès / nahkalaukku Balmuir / kangaskassi Marimekko / aurinkolasit Prada / hattu Bugatti

marinsilmin6

Kuvissa näkyy vielä pitkä tukka, mutta jos olet seurannut minua tänään instassa (@marinsilmin), niin huomasit varmasti, että tukka lyheni tänään ihan reilusti. Kampaaja kehui miten hyvää työtä puolisoni on tehnyt silloin n. 8 kk sitten, kun leikkasi minun hiukset.

Nyt minä pulahdan iltauinnille järveen ja alan jännittämään pikkuhiljaa illan futispeliä. Meillä on leikkimielinen kilpailu meneillään tämän vuoden kisoista työporukalla, ja minä johdan sitä. Olen kyllä niin kilpailuhenkinen mitä tulee tällaisiin juttuihin, että olen ihan täysillä tutkinut ja kartoittanut ja laskenut kaikkien pisteitä matkan varrella, ja kuunnellut vinkkejä ja nyt tosiaankin johdan. Jännää!

Näin valehtelen somessa -haaste

IMG_20180704_133609.jpg

IMG_20180705_204900.jpg

Tällä blogihaasteella on melkoisen raflaava otsikko, mutta kerrankos sitä. Enemmänkin tässä haasteessa pohditaan somen siloiteltua sisältöä ja sitä kuinka itse toimii oman sisältönsä suhteen. Bongasin tämän haasteen alun alkaen Marjukan blogista ja tänä aamuna lueskelin Tuulannelin vastaukset, joten päätin itsekin ryhtyä tuumasta toimeen.

Totta vai ei? Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällisiä ja kauniita kuvata.

EI. Olen äärimmäisen laiska kuvaamaan hotelleja, saatikka ruokiani. Monin paikoin pidän jopa epäkohteliaana kuvata annoksia kesken ruokailun, varsinkin jollain isolla järjestelmäkameralla. Silloin tällöin nappaan yleensä itselleni muistoksi jonkun annoksen kuvan nopeasti kännykällä. Olette varmasti huomanneet, etten juurikaan jaa reissuiltani ravintoloista annoskuvia, vaikka suosittelenkin välillä ravintoloita. Ja hotellihuoneen sekasorto on heti päällä kun sinne saavun ja levittelen tavarani, ei siinä ennätä kuvaamaan. Tapahtumissa käyn harvoin ja jos käyn, kuvaan vielä harvemmin. Keskityn nauttimaan hetkestä ja itse tapahtumasta. Blogi- ja vaikuttajatapahtumat ovat erikseen, niissä kuvaan, mutten valitse niitäkään sen perusteella, että siellä olisi hyvä kuvata tai saisi kauniita kuvia.

Totta vai ei? Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

TOTTA ja EI. Olen visuaalinen ihminen ja tykkään välillä näprätä sommitelmia kotonamme, olipa ne kukka-asetelmia tai kynttiläröykkiöitä. Teen sen sen takia, että tykkään kaikesta kauniista. Joskus saatan napata siitä kuvan muistoksi tai jakaa jopa instassa. Ensisijaisesti teen sitä kuitenkin itselleni. Kattauksia en stailaa, koska usein ruoka ja nälkä menee edelle ja syöminen on pääasia, ei kattaus. En myöskään pukeudu sen mukaan, mistä saa hyviä kuvia, mutta omaan silmään kivat kokonaisuudet haluan kuvata. Blogissani näkyvät asukuvat ovat siis aitoja pitämiäni asuja, ei blogia varten kuvattuja juttuja.

IMG_20180705_203019.jpg

IMG_20180704_193359.jpg

Totta vai ei? En ota itsestäni kuvia tai InstaStories-videoita ilman meikkiä.

EI. Jos seuraat minua instassa ja etenkin InstaStories höpöttelyvideoita, niin olet varmasti huomannut että esiinnyn niissä usein ilman meikkiä. Totta puhuakseni, en ihan hirveästi tykkää meikkaamisesta tai viihdy hyvin meikeissä, vaan melkein heti kotiin tullessani pesen ”sotamaalaukseni” pois ja kuljen ilman meikkiä. Myös blogikuvissa olen aika ajoin ilman meikkiä.

Totta vai ei? Teen asioita ja kerron blogissa asioista, joiden tiedän tukevan henkilöbrändiäni.

TOTTA. Kerron blogissani asioista, joiden takana seison ja jotka sopivat arvomaailmaani. Se, onko se henkilöbrändäystä vai ei, en osaa sanoa. Itse ajattelen niitä omiksi mielipiteiksini.

Totta vai ei? Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EI. Tässä kohtaa puolisoni varmasti ulvoo naurusta, sillä hän tietää etten todellakaan käsittele kuviani, sillä en osaa. Yleisin kuvankäsittelyni on kuvien suoristus tai rajaus. Joskus saatan painaa lightroomissa sellaista nappulaa, joka lisää tai vähentää kuvan valoa, mutta siinäpä se, muuta en osaa. Enkä haluakaan.

Toki, se on sanottava, että usein kuvat tulee otettua sellaisista kuvakulmista, missä näyttää ihan mukiinmenevältä ja blogiin päätyy sadoista otetuista kuvista aina ne, missä nyt yleensäkin näyttää omaan silmään parhaalle verrattuna niihin muihin kuviin. Mutta on siellä aina enemmän niitä ”mitä hemmettiä mä tässäkin ilveilin” kuvia ja kaksoisleukoja ja ihme virnistyksiä.

IMG_20180706_095609.jpg

IMG_20180704_193327.jpg

Totta vai ei? Siloittelen elämääni blogissa.

TOTTA. On bloggaajan oma asia mitä hän kertoo tai jättää kertomatta, sillä kyseessä on hänen oma blogi. Tai instassa mitä kuvia näyttää, sillä kyseessä on hänen oma tilinsä. Tottakai jaan sellaisia hetkiä elämästäni, joissa on iloa, energiaa, kuvat kauniita ja arki lempeää. Meillä kaikilla on kuitenkin elämässämme se kääntöpuoli, mutta en itse halua sellaista jakaa enkä kyllä lukeakaan, kuinka välillä mennään perse edellä puuhun. Kirjoittelen välillä myös elämäni kääntöpuolista, sairauksista, kuolemasta jne. mutta omilla ehdoillani, yleensä kuitenkin positiivisuuden kautta, elämään uskoen. Instassa haluan kuitenkin säilyttää elämän makua, en hirveästi jaksa seurata pelkästään sliipattuja ja stailattuja kuvia tai että instafeed on väreiltään yhtenäinen ja kuvat suunnitellaan etukäteen, jotta feedin yhtenäisyys säilyy. Sellainen ei ole minua varten, kyllä elämä saa näkyä ja maistua. Vaikuttajan ehdoilla tietenkin.

Totta vai ei? Kadun joitain yhteistyöpostauksiani.

EI. Teen aniharvoin yhteistyöpostauksia ja yleensä ehdotan niitä itse. Saan kuitenkin sähköpostiini mitä kummallisimpia yhteistyöehdotuksia, mutta kieltäydyn lähtökohtaisesti (lähes) kaikista. Siitä syystä ei tarvitse siis katuakaan.

Totta vai ei? Bloggaajan elämä on glamouria.

Hmmm… Mielenkiintoinen väite ja riippuu kuinka asiaa tulkitsee ja katsoo. On varmasti niin, että moni maailmanlaajuinen huippubloggaaja saattaa lukijoiden mielestä elää glamour elämää PR-matkoineen, ilmaisine tuotteineen ja jatkuvine juhlineen. Mutta kyllä heilläkin se tavallinen arki siellä taustalla pyörii, iloine ja suruineen. Eli vastaan EI, ei se glamouria ole, se on joillekin hemmetin kovaa työtä. Ei ne seuraajat sormia napsauttamalla tule (ellei niitä osta).

Totta vai ei? Ajattelen kuvat instragram kuvina.

Tämä on vaikea, mutta vastaan siltikin EI. En ajattele kuvia instagramin kautta. Saatan välillä näprätä kauniita yksityiskohtia ja innostua sitten kuvaamaan niitä esim. instaan, mutta insta ei ole ensimmäisenä mielessä, kun katson jotain kaunista. Yleensä käy niin, että ”kaunis hetki” on jo ohi, kun muistan, että olispa muuten tullut hyvä kuva instaan.

IMG_20180707_192306.jpg

Tähän haasteeseen on hyvä lopettaa tämän viikon bloggailut ja rueta tekemään kanahampurilaisia ja paneroituja ahvenfileitä. Kyllä meitä taas tyttöjen kanssa lellitään hyvällä ruualla.

Ole itsellesi armollinen

Marin_silmin-3821

Marin_silmin-3854

Marin_silmin-3878

Tämä juhannus muistutti monesta asiasta. Ole armollinen itsellesi, kukaan meistä ei ole 24/7 suorittava kone. Olemme ihmisiä, kaipaamme lepoa ja stressitöntä aikaa. On hyvä opetella sanomaan välillä ei. Ein vastaanottanut taho ei siihen kuole etkä sinäkään. Aina ei tarvitse jaksaa. Priorisoi. Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä? Muistin taas kuinka onnellinen ja kiitollinen olen ympärilläni olevasta perheestä ja siitä tuesta ja rakkaudesta mitä heiltä saa. Mikään työ ei mene koskaan perheen edelle. Ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket ovat niitä muistoja joita tulevaisuudessa vaalit, ei mitkään tavarat. Naura, iloitse ja nauti, ympäröi itsesi positiivisella energialla ja karsi kaikki energiasyöpöt, epäluotettavat ja negatiiviset ihmiset ja asiat elämästäsi pois. Älä anna negatiivisuuden voittaa. Sinun elämäsi on sinun oma värityskirjasi ja vain sinä itse valitset mitä värejä siinä käytät ja minkälaisia kuvia maalaat. Kävin Kysissä asti näitä asioita miettimässä ja ottamassa perspektiiviä. Elämä on hyvä.

Kirjoitin tuon ylläolevan tekstin juhannuksen loppumainingeissa instaani, kun olin joutunut ambulanssilla juhannuksen aatonaattona Kysiin. Sain valtavan kipukohtauksen, jonka seurauksena en pystynyt enää kävelemään ja Kys reissuhan siitä tuli. Kroppa muistutti että silläkin on rajansa. Varsinaisesti 100%:sti varmaa syytä ei ole vielä löytynyt, mutta hyvä epäily meillä on missä vika on ja jossain vaiheessa se varmastikin operoidaan. Mutta kaikki on ihan hyvin nyt ja minun vaivani eivät varsinaisesti ole tämän tarinan pointti, vaan se, mitä se sai minussa aikaan.

Marin_silmin-3870

Marin_silmin-3838

Kulunut vuosi on ollut hyvin raskas. Henkisesti ja fyysisesti, mutta henkisesti eniten. Valtavasti kiirettä ja stressiä, erittäin huonosti nukuttuja öitä ja taustalla tieto, että kroppa ei ole ihan 100%:sti kunnossa. Olen tiedostanut koko ajan, että stressiä on liikaa ja kaiken kaikkiaan valtavan paljon asioita hoidettavana. On niin helppo lupautua kaikkeen mukaan, että mä hoidan mä hoidan, mutta siinä vaiheessa kun ei oikein ylikuormittuneesta tilasta johtuen pysty rauhoittumaan tai jos jokainen viikonloppu menee koomassa nukkuessa, niin pitäisi osata hellittää hieman. Pitäisi, mutta en osannut. Nyt opettelen ja kohta osaan.

Tuon ”juhannuskeikan” seurauksena tein itselleni pienen muistilistan, jonka avulla laitoin ja laitan heti omaa elämääni mielekkäämpään suuntaan:

Marin_silmin-3850

Marin_silmin-3827

-Opettele sanomaan ei.
Jos jatkossa kieltäydyn kutsustasi, pyynnöstäsi tai muusta asiasta, älä loukkaannu, minä vain opettelen tekemään asioita, mihin minulla oikeasti on aikaa ja voimavaroja.

-Lepää ja eheytä itseäsi asioilla jotka tuottavat sinulle iloa.
Olen nukkunut pitkiä yöunia ja puuhastellut omiani. Nauttinut hetkistä ja tehnyt omaan tahtiin asioita, jotka tuottavat suunnatonta iloa. Ja levännyt. En voi korostaa levon merkitystä. Nuku, jos siltä tuntuu. Minä nukun ainakin lomallani juuri niin paljon kuin hyvältä tuntuu, satoi tai paistoi.

-Pyydä apua.
Asia missä olen äärettömän huono. Onneksi töissä pojat huomasivat, että nyt on liikaa kaikkea ja ottivat kaikkein eniten stressiä aiheuttavat työt pois ja jättivät jäljelle sopivasti. Nyt opettelen pyytämään apua ajoissa.

-Priorisoi.
Mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja mihin haluan panostaa ja minulla riittää niihin aikaa, voimavaroja ja innokkuutta. Tässä kohtaa myös perheen ja työn tasapaino tulee kysymykseen minulle. Perhe on aina perhe ja menee muun edelle.

Marin_silmin-3892

Marin_silmin-3825

Nauti, iloitse ja naura.
Huumori on ihmeellinen lääke moneen asiaan. Kun nauraa, iloitsee ja nauttii, se tarttuu myös ympärillä oleviin. Elämä on paljon mukavampaa positiivisten linssien läpi katsottuna. Elämän pienistä hetkistä nauttiminen ja niiden huomaaminen on erityisen tärkeää, koska onni on tässä ja nyt, kuten meidän elämäkin. Kerään muistojeni pankkiin onnellisia ja iloisia hetkiä elämäni varrelta.

-Karsi negatiivinen pois.
Minä olen ainakin pitkään kantanut mukanani, ja aivan turhaan, kaikkea negatiivista. Asioita, ihmisiä ja kaikenmaailman energiasyöppöjä. Hus pois. Poistin mm. instaseuraajistani ihmisiä, joiden tiedän puhuneen minusta pahaa, samoin fb kavereistani. Poistin sellaisia instatilejä omalta seurattavien listalta, joista en saanut hyviä fiiliksiä. Minun elämä, minun säännöt. Positiivisuuden kautta. En ymmärrä miksen ollut tehnyt tuotakaan aikaisemmin.

-Jätä aikaa joutenololle.
Kalenteri ei saa olla liian täysi enää tästä lähtien, vaan täytyy olla aikaa myös joutenololle ja niille omille puuhasteluille. Viikonloppuisin ei enää nukuta koomassa toipuessa arjen hullunmyllystä. Kesälomalleni on kaksi kalenteroitua asiaa: kampaaja ja tyttöjen viikonloppu Helsingissä. Kaikki muu aika on vapaata tekemään miltä sillä hetkellä parhaalta tuntuu, eläen hetkessä ja nauttien Suomesta, sen luonnosta, ystävien ja perheen seurasta. Aika jännääkin olla näin lomalla, kun ei yhtään tiedä, että mitä sitä huomenna tekisi. Lähtisikö roadtripille vai soutelemaan järvelle.

-Liiku.
Liike on lääke, niin se vaan on. Kuluneen muutaman vuoden aikana liikuntani on ollut minimissään kiireen ja stressin vuoksi. Lupasin itselleni että nyt lomalla liikun ja nautin liikunnasta mahdollisimman paljon. Käyn kävelyillä luonnossa, retkeilen, soudan, melon, pyöräilen ja ehkä juoksenkin. Ja mikä sen parempaa, kuin liikkua kauniissa luonnossa. Se jos mikä eheyttää. Luontoon on helppo jättää huolet ja murheet ja saada valtavan paljon positiivista energiaa takaisin.

Marin_silmin-3830

Marin_silmin-3866

Marin_silmin-3810

Nyt on sitten neljä viikkoa aikaa hengähtää ja nauttia ja mennä päivä kerrallaan sinne minne nenä näyttää ja ihmetellä elämää ja sen kauneutta. Joskus täytyy opetella asioita kantapään kautta, mutta jääpähän ainakin paremmin muistiin miksi toiset asiat ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Muista sinäkin olla armollinen itsellesi. Lepää, nauti ja tee asioita jotka tuottavat sinulle iloa.

Nämä kuvat on otettu eilen valtavan kauniissa Sommarössä. Sovimme puolison kanssa, että pian takaisin kunnon piknik eväiden ja bikineiden kanssa. Tuo oli Kyllikin ensimmäinen retkipäivä ja kyllä tyttö nautti, kuten Marsa ja Almakin.

Marin_silmin-3812

Marin_silmin-3874

 

Mitä kuuluu Kyllikki?

IMG_20180602_091208.jpg

Ajattelin päivitellä Kyllikin kuulumiset tänne blogin puolelle, sillä tiedän että lukijoissani on paljon koiraihmisiä ja jos ei ole koiraihminen, voi hypätä tämän tekstin yli.

Kyllikki on nyt ilostuttanut arkeamme hieman vajaan kolmen kuukauden verran ja täyttää kesäkuun lopulla puoli vuotta. Aika rientää kamalan kovaa vauhtia ja Kyllikki pysyy… noh, Kyllikkinä. Jos minun pitäisi kuvata Kyllikkiä jotenkin, sanoisin tytön olevan free spirit, vapaa sielu. Häntä ei paljon peruskoiranelämä sen rutiinein kiinnosta, Kyllikki tekee mitä haluaa, miten haluaa ja omaan tahtiinsa. Siinä missä Marsa ja Alma olivat tuossa iässä jo sisäsiistejä, peruskoulutuksen saaneita ja hampaat vaihtuneet, niin Kyllikillä on kaikki edellä mainitut vähän vaiheessa. Olimme jo luopuneet toivosta puolisoni kanssa, ettei Kyllikki opi ikinä sisäsiistiksi, niin nyt hän alkaa pikkuhiljaa tehdä tarpeensa ulos. On ollut välivaiheita, jolloin hän on kussut ja kakkonut minne sattuu, on ollut vaihe että kaikki pissit tehdään paperille, muttei mitään ulos ja on ollut vaihe, kun neiti ei ole suostunut kävelemään edes papereiden päällä, saatikka tekemään niille jotain. Nykyään suurin osa tulee jo ulos, mutta vaatii meiltä aika tarkkaa arkirytmiä ja käyntiä ulkona n. 5-8 kertaa päivässä. Välillä ulos ei tehdä yhtään mitään ja kun päästään sisälle, niin pisu tulee samantien lattialle. Turhauttaako? Kyllä! Haastaako hermoja? Todellakin!

IMG_20180611_163252.jpg

IMG_20180601_202354.jpg

Kyllikki ei myöskään osaa edes nimeään, ainakaan ei korvaansa lotkauta kun yritämme kutsua häntä luoksemme. Varmimmiten hänet saa paikan päälle kutsumalla Alman, jolloin juniori seuraa idoliaan mukana ja tulee myös. Ei osaa istua, ei paikkakäskyä, eikä mitään muutakaan arkea helpottavaa käskyä. Pentukoulu odottaakin meitä lomien jälkeen. Kuitenkin kynsienleikkaukset ja muut hoitotoimenpiteet sujuvat erinomaisesti, tyttö on kuitenkin kiltti, vaikka onkin supervilli.

Luonteeltaan kuvailisin Kyllikkiä kiltiksi, vilkkaaksi, mutta varautuneeksi. Kyllikin pentuajassa on ajanjakso josta ei oikein tiedetä, niin en tiedä kuinka paljon se on vaikuttanut tytön luonteeseen. Lisäksi hän tuli meille 13 viikon iässä, jolloin paras leimautumiskausi oli ohi. Omalla porukalla neiti on supervilkas, erittäin leikkisä, rohkea, avoin ja jopa röyhkeä, mutta heti kun ollaan ”vieraalla maaperällä” tai hän ei tunne ihmisiä, neitokainen muuttuu varautuneeksi. Siitä syystä Kyllikki kulkee monessa paikassa mukana ja tutustuu aktiivisesti kaikkeen uuteen, jotta tulisi vähän enemmän reippautta noihin tilanteisiin. Ja tietysti Alma on opettanut kaikkein parhaimmat puolensa (not!) Kyllikille, eli rähjäämään hihnassa toisille koirille. Itse asiassa siihen johti irtokoiran karkaaminen meidän päälle (se sama vuffe, josta kirjoitin talvella, vieläkään omistaja ei osannut pyytää anteeksi…) jonka Alma pyöräytti pois eikä laskenut Kyllikin luokse, mutta siitä jäi sitten Kyllikille pieni ”aggre” toisia koiria kohtaan.

IMG_20180616_131246_162.jpg

IMG_20180529_202824.jpg

Kyllikki rakastaa vetoleikkejä, sitä että leluja heitetään ja hän saa hakea, keppejä ja käpyjä. Kävyt ovat maailman parhaita neidin mielestä, niitä meillä on kotona jo melkoinen kokoelma kun hän kantaa niitä lenkkipoluilta sisälle. Aarteita. Lisäksi nauramme Kyllikin aivopieruille jokaikinen päivä, kun hän hoitaa tietyt tilanteet hieman mutkia suoristaen ja ne jokapäiväiset kepposetkin on ihan hauskoja, vaikka siinä vaiheessa ei kovin naurata, kun Kylli on kakannut lattialle, johon Marsa on sokeana astunut ja levitellyt kakat ympäriinsä. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Sen myönnän että raskasta on ollut kaiken muun stressaavan elämänvaiheen keskellä, varsinkin kun sekä Marsa että Alma ovat hieman erikoishoitoa tarvitsevia koiria, sydänsairauksineen sekä sokeutumisen vuoksi. Arvostan lisäksi joka ikinen päivä enemmän ja enemmän sitä seniorikoirien viisautta ja kykyä toimia tilanteissa oikein ja sitä miten helppo toinen toisiamme on lukea. Kun Alma katsoo minua silmiin, näen hänen sieluunsa asti, mutta kun Kyllikki katsoo minua silmiin, tiedän että seuraavaksi hän joko hyökkää naamaani kohti antamaan pusun tai puremaan.

Olen onnellinen, että Kyllikki on osa perhettämme, enkä olisi koskaan voinut uskoa, kuinka voisin rakastaa kolmatta koiraa ihan yhtä paljon kuin kahta silmäterääni sitä ennen. Kylli sopii hulluun perheeseemme erinomaisesti ja selvästi hänellä on oma paikkansa ja roolinsa meillä. Pitää koko jengin virkeänä. Muutaman kerran on ottanut siskoilta turpaan ihan kunnolla, mutta pääasiassa siskot sietää tyttöä ihan ok, välillä jopa leikkivät Kyllikin kanssa. Ja iltaisin, kun Kyllikki kömpii sänkyyn ja syliini ja painaa päänsä rintaani vasten ja huokaisee nukkumaan mennessään, silmääni vierähtää joka kerran kyynel. Ilosta ja onnesta. Rakkaudesta.

IMG_20180605_191541.jpg

IMG_20180617_100538.jpg

Mutta sen verran sanon, että kaksi koiraa menee aika lailla siinä missä yksikin, mutta jos mietit kolmatta koiraa, niin mieti vielä hetki. Ja toinen. Ja kolmaskin. Se nimittäin käy jo työstä.

Kyllikillä on oma fb sivu, josta hänen menoaan kannattaa seurata. Se päivittyy päivittäin tytön uusimmilla jekuilla. Jekku-maisteri kun on.

Juhlahumua ja voileipäkakkuja

Marin_silmin-3386

Marin_silmin-3460

Kerroinkin eilen, että viime  viikonloppuna oli rakkaan kummityttöni, Siirin, ylioppilasjuhlat. Sain Siiriltä luvan jakaa meidän yhteiskuvan, kun mielestäni olemme siinä niin matchy-matchy samantyylisine mekkoinemme. Jäin samalla miettimään, että mitä ihmettä itselläni oli päällä 2000-luvun alussa kun itse kirjoitin ylioppilaaksi. Hetken aikaa sain aivonystyröitäni käyttää, kunnes muistin että minulla oli kaunis taivaansininen mekko, jossa oli sinisen ja beigen sävyisiä kuvioita. Mekko oli n. polvimittainen ja takaa pidempi kuin edestä ja siihen kuului samasta materiaalista oleva bolero. Ja tuo mekko on minulla edelleenkin tallessa. En ole kokeillut mahtuuko se vielä, mutta uskoisin kyllä mahtuvan.

Rakastan juhlissa ruokaa. Ja olen siitä kiitollinen, että sukulaiseni järjestävät aina myös minulle mitä makoisimmat syötävät, vaikkei todellakaan tarvitsisi. Olin niin ähkyssä Siirin juhlissa, kun mässäilin gluteenittomalla piirakalla, karjalanpiirakoilla ja munavoilla, herkullisilla salaateilla, kylmä- ja lämminsavulohella sekä vielä makealla juustokakulla. Jestas mitkä herkut. Ja koska olen perso ruualle, niin minähän tyttö syön. Jos on kerran minua varten järkätty omat jutut, niin kyllä minuun uppoaa kaikki eteen kannettu ruoka.  Ja mitä tulee juhliin ja juhlissa tarjottaviin ruokiin, niin rakastan voileipäkakkuja, etenkin kalakakkuja. Joidenkin mielestä ne saattaa olla old school, mutta mistä minä olen kotoisin, niin sieltä saa niin superherkullisia voileipäkakkuja, joten niitä usein juhlissa on. Lisäksi isäni ottaa aika-ajoin minulle viikonlopuksi oman gluteenittoman voileipäkakun, ihan vaan siitä syystä, kun tykkään siitä niin kovasti. Silloin kun äitini vielä eli, niin teimme itse usein voileipäkakkuja, se oli koko perheen juttu. Isä viipaloi leivät, minä silppusin täytteet, äitini kostutti leivän ja yhdessä täytettiin ja koristeltiin. Ja toki syötiinkin niin että napa paukkui.

Marin_silmin-3442

Marin_silmin-3398

Tämä teksti taitaa olla nyt oodi voileipäkakulle, mutta olkoon. Ja tästä innostuneena, tilaan mökillemme juhannukseksi voileipäkakun. Ehkä kaksikin, jos veljeni tulee kylään, hänkin nimittäin rakastaa voileipäkakkuja ja tunnistaa jopa kakkujen maun perusteella tekijät. Olen kuullut varmasti sata kertaa ensipuraisun jälkeen, että ”tämä on muuten Airan kakku”. Ihan niin perehtynyt minä en vielä ole.

Ja pakko vielä loppuun mainita, että juhlat vietettiin mummolassani. Rakastan mummolan pihapiiriä, sen runsaita kukkapensaita, ihanaa nurmialuetta, vanhoja omenapuita sekä vanhaa punaista navettaa, joka on ollut kyllä koko minun elämäni ajan ihan varastotilana. Toivon, että tuo talo ja sen pihapiiri olisi vielä jonain päivänä minun ja puolisoni, ja siellä meilllä olisi kanoja ja kissoja ja koiria ja viljelisimme omaan käyttöön kesäisin perunaa, porkkanaa, kurkkua ja tomaattia. Tämän hetkisessä elämäntilanteessa se tuntuu kovin kaukaiselta, mutta kyllä ihmisellä pitää olla haaveita. Jotain mistä unelmoida. Mutta se voileipäkakku, se on helppo ja nopea unelma toteuttaa seuraavaksi.

Herkullisen ihanaa viikonloppua sinulle.