Olen huomannut, että blogitekstien otsikoilla on valtava voima (no shit Sherlock!). Tietyntyyppiset otsikot vetävät huomattavasti enemmän lukijoita puoleensa kuin toiset. Yleensä ne, jotka herättävät ihmisten uteliaisuuden tai kiinnostuksen, joko hyvässä tai pahassa, ovat niitä eniten klikatuimpia. Olemmehan me pohjimmiltamme kovin uteliaita toisten elämää kohtaan ja hyvin muotoiltu otsikko saa monesti uteliaisuuden tai kiinnostuksen heräämään tekstiä kohtaan. Pyrin itse siihen, että otsikkoni kuvaavat tekstiä jollain tavalla ja ovat osa tekstin tarinaa. Perinteisistä klikkiotsikoista, mitä nykyään esim. nettilehdet viljelevät, en tykkää yhtään (ja silti aika-ajoin sorrun niitä itsekin lukemaan) enkä niitä tykkää blogissanikaan käyttää. Tykkään etenkin kikkailla sanoilla ja yritän käyttää sellaisia sopivan raflaavia juttuja, sekä teksteissä että otsikoissa.

Kirjoitan aika paljon tekstejä varastoon, varsinkin silloin kun pääni oikein pursuaa tekstejä (tänä vuonna harvinainen ilmiö), jolloin otsikko muodostuu tekstin mukaan. Joskus taas teksti ja otsikko muodostuvat otettujen valokuvien perusteella (kuten esim. tämä teksti) ja joskus taas minulla on mielessä loistava otsikko, johon täytyy löytyä oikea teksti, oikea tarina. Sillä ennen kaikkea rakastan tarinoita. Tykkään kirjoittaa niitä ja lukea niitä. Ne jäävät ihan eri tavalla mieleen, kuin pelkät tylsät sanat. Ja kun tarinaan keksii oikein hyvän otsikon, tuntuu että on onnistunut hyvin. Lukijoiden tehtäväksi jää sitten enää klikata blogiin lukemaan tuo mestariteos. Yleensä kuitenkin otsikon keksiminen on se kaikkein vaikein homma yksittäisessä blogitekstissä.

Miksi sitten pohdin juuri tänään, sunnuntaina, tällaista aihetta? Eilisen tekstin takia. Otsikko ”Vuosisadan kirppislöytö” todellakin herätti kiinnostusta, uteliaisuutta, mitä tahansa tunnetta, mikä saa ihmisen klikkaamaan blogiin. Nimittäin eilistä tekstiä kävi lukemassa  (huom! uniikit lukijat) noin puolet enemmän ihmisiä kuin normaalisti (ja todella lyhyessä ajassa), enkä edes jakanut tekstiä missään kovin kummallisissa paikoissa. Yllätyin tästä valtavasti. Tiedän, että blogissani luetaan ja klikataan eniten juurikin asupostauksia, mutta eilinen meni jo ihan uudelle levelille, uudelle tuhat-tasolle. Jos olisin otsikoinut eilisen tekstini ”Camel coat” tms. tyylillä, olisi lukijamäärä ollut varmasti se normaali tuttu ja turvallinen. En tietoisesti lähtenyt kehittämään mitään klikkiotsikkoa, mutta sellainen siitä taisi muodostua, sillä kyllähän ihmisiä kiinnostaa, että mikä ihme se vuosisadan kirppislöytö voi oikein olla. Jotain erikoisia Arabian astioitako, merkkilaukku vai kamelinkarvatakki melkein ilmaiseksi? No, toivottavasti ihmiset saivat tyydytettyä uteliaisuutensa tai kiinnostuksensa ja olivat samaa mieltä että löytö oli huikea.

Huomaan muutenkin, että mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän se ihmisiä kiinnostaa. Kun olen kirjoittanut mm. äitini taistelusta tai minusta ja puolisostani, ovat nämä tekstit olleet aina todella suosittuja ja luettuja. Mutta kyllähän meitä ihmisiä kiinnostaa aina toinen ihminen, minuakin, ja mielestäni se onkin blogien parasta antia, kun oppii tuntemaan toista ja etenkin kirjoittajan ajatuksia ja arvoja. Se antaa blogille niin paljon enemmän syvyyttä, kuin pelkät kauniit kuvat ja pintaliitomeininki.

Mutta palatakseni takaisin alkuun, koska olen utelias kuulemaan sinun mielipiteesi, kerro minulle minkälaista blogiotsikkoa sinä klikkaat? Ja miksi?

(kuvat ovat kännykän kätköistä, kuluneiden viikkojen aikana napsittuja hetkiä)

Torstai-iltana havahduin siihen, ettei mitenkään voi olla huomenna perjantai. Ei vaan pysty, sillä enhän ollut vielä elänyt keskiviikkoakaan tai muitakaan arkipäiviä tällä viikolla. Mutta kyllähän se edelleen perjantai tulee torstain jälkeen, minä vaan olin ”hukannut” nuo päivät jonnekin kiireen keskelle. Suorittamisen ja to-do lappujen jalkoihin.

Käyn tällä hetkellä aika kovilla ylikierroksilla ja kun eilen olin Sales Dayssa erään kollegani mökillä, huomasin, että siellä, keskellä ei mitään, veden äärellä, osasin rauhoittua. Sykekin laski. Oli helpompi hengittää. Ehkä kaipaan pientä breikkiä tällä hetkellä, menoa omaan saareen katselemaan ohikiitäviä lintuja ja syksyistä metsämaisemaa. Elämään hetkessä ja antamaan itselleni luvan vaan olla tekemättä yhtään mitään. Ei yhden ainoaa to-do listaa mukana.

Voin rehellisesti sanoa, että tämä vuosi on ollut toisaalta yksi elämäni kamalimmista, mutta toisaalta yksi parhaimmista. Henkilökohtaista elämää on sävyttäneet koko vuoden jatkuneet sairastelut sekä Alman sairastuminen alkusyksyllä. Mutta toisaalta työelämässä hommat ovat rullanneet erinomaisesti, ihan loistava vuosi takana. Ja tässä yhtälössä koen, että tämä on ollut kuitenkin kaikkinensa erittäin hyvä vuosi, mutta vaatinut minulta todellakin veronsa ja vähän päälle. Ehkä tämä elämä onkin tällaista tasapainottelua. Kun toisaalla menee hyvin, niin toisaalla sitten potkii päähän ja siinä omassa henkilökohtaisessa vaakakupissa päätät, kumpaan suuntaan kaikki kallistuu, hyvään vai huonoon. Kaikkea ei voi saada.

Muistan kun alkuvuonna kirjoitin, että tämän vuoden mottoni, vähemmänkin on riittävästi, kulkee tämän vuoden mukana. Kyllä se on kulkenut, mutta olen sen vaan unohtanut, kaiken kiireen keskellä. Ehkä otan siitä kopin sitten ensi vuonna? Tällä hetkellä haen tasapainoista arkea.

Ihanaa viikonloppua sinulle! Minä aion ottaa tytöt kainaloon sohvalle, ja lukea koko viikonlopun Dan Brownin uutta kirjaa. Enkä aio tehdä yhtään mitään.

Ja kuvat ovat puhelimen kätköistä löytyneitä menneiltä viikoilta. Täytyy  muuten sanoa, että kyllä saa tosi hyviä kuvia Honor 9:llä otettua.