Sen lisäksi että olen kulkenut koko kesän mustavalkoisissa, tuntuu että ajatusmaailmanikin on mustavalkoistunut, ainakin viimeisen viikon osalta. Jatkuvasti mennään ääripäästä ääripäähän ja kaikki harmaan vivahteet ovat jääneet jonnekin unholaan. Tallautuneet suorittamisen ja pelon jalkoihin.

Kun pelko astui kuvioihin viime viikolla, ennen kaikkea menettämisen pelko, on ollut vaikeaa yrittää vain parhaansa. Kun haluaisi vaan suorittaa ja tehdä kaiken täydellisesti, ja mahdollisimman pian. Koska silloinhan kaiken pitäisi onnistua ja mennä hyvin, parantua ennalleen. Sitten kun kaikki ei menekään oppikirjan mukaisesti, hakkaan päätä seinään epäonnistumisen merkiksi ja syyttelen itseäni. Tuntuu että on vaikea edes hengittää, kun pelottaa niin paljon omat virheet ja tulkinnat. Siitä syystä on ollut helpompi olla mustavalkoinen, joko-tai ihminen.

Täällä on siis menty todellakin vuoristorataa mitä tulee Alman vointiin ja omiin tuntemuksiin. Olen varmasti rasittavuuteen asti soitellut eläinlääkäriin ja kysellyt kaiken mahdollisen ja hermostunut, kun en ole saanut vastauksia.  En oikein tiedä kyselenkö edes mitään, kaipaan vaan tukea ajatuksiini ja siihen minkälaista sydänsairaan koiran arki oikein on, siitä kun ei ole ennestään mitään tietoa. On vaikea luottaa omiin tuntemuksiin ja valintoihin, kun kyseessä on parhaan ystävän terveys ja elämä. Ystävän, joka ei kerro onko kipua ja miltä tuntuu. Ystävän, jota ennen luin kuin avointa kirjaa ja nyt en enää tunnista mitään merkkejä. Kyseenalaistan sekä omia, että lääkärin valintoja ja diagnooseja.

Mutta kai tähän epävarmuuteenkin joskus tottuu ja uskallan taas nähdä niitä harmaan sävyjä ja hengittääkin välillä. Pakkohan se on. Sen ystävän vuoksi. Ja oman itsenikin vuoksi. Että voikin pieni reilu viisikiloinen nappisilmä laittaa koko elämän ylösalaisin ja hänen hyvinvointinsa aiheuttaa näin suuria tunteita. Epätoivosta tuskan kautta toivottavasti iloon. Mustasta harmaan kautta valkoiseen.

Ja keventäköön tekstiä tänään otetut asukuvat, mustavalkoisia tottakai. Vähän punaisella höystettynä, ehkä elämässäni sittenkin on vielä väriä.

Myrsky ja Flow, viikonlopun some-feedieni eniten nähty sisältö. Myrsky ei yltänyt Vaasaan asti ja ilmeisesti kukaan ei osannut päättää onko myrsky Kiira vai Klaara, kun tuntui samat lehdet puhuvan sekä Kiirasta että Klaarasta sujavasti sekaisin. Olipa kumpi tahansa leidi, niin tuntui tekevän pahasti tuhojaan.

Ja Flow, tuo festari josta en saa otetta, en sitten millään. Hirveästi hehkutettu ja hypetetty, mutta rehellisesti sanottuna ei ole kiinnostanut minua koskaan. Liekö syynä mualaisuuteni vai se, että olen enemmän Tuska -tyttöjä (tai rokkimimmejä enemmänkin, mutta jos pitäisi valita Tuska vai Flow, niin ehdottomasti Tuska), niin tuo hipsterijuhla ei ole herättänyt minkäänlaisia fiiliksiä koskaan. Esiintyjistäkään en tunnistanut nimen perusteella kuin Lana Del Reyn ja Alman.

mekko Carin Wester / huivi, kengät ja laukku Chanel / aurinkolasit Prada

Mutta sen sijaan fiiliksiä on herättänyt meidän Alman kohtuullinen kunto. Tyttö on väsynyt (epäilen johtuvan lääkkeistä), syö ihan ok (ainoastaan lempiruokiaan), on öisin levoton, juo ja pissaa kuin hevonen ja haastaa leikkimään. Olemme siis kai paremmalla puolella, mitä tulee paranemiseen, mutta en uskalla vielä hengähtää täysin. Liian monta kysymysmerkkiä on kuitenkin vielä ilmassa. Meillä elämä jatkuu 12 tunnin sykleissä, aamukuudelta herätys ja aamulääkkeet, siitä tunnin päästä muut aamutoimet tyttöjen kanssa ja iltakuudelta uusiksi sama rumba. Siihen päälle vielä Marsan lääkkeet (koipi kipeä) niin on mummoja talo täynnä. Enää puuttuisi vaan se, että puolisoni rikkoisi selkänsä taas siihen kuntoon mitä se joskus oli, niin olisi minulla hoivattavia talo täynnä.

Mutta hei, sinulle toivotan ihanaa sunnuntaita. Minä jatkan kirjojen lukemista ja tyttöjen paijaamista. Kuvat ovat vielä viimeiset Tallinnan reissun asukuvat, kun mitään uutta ei olla ennätetty nyt tässä hässäkässä kuvata.