Anoppilaan muutti tänä kesänä islanninhevosia. Olemme käyneet niitä nyt muutaman kerran katsomassa ja tänään appiukko houkutteli minut niiden aitaukseen kuvien ottamista varten. Sokea villakoiramme Marsa yritti mennä sähkölangan läpi aitaukseen ja harjakoiramme Alma tyytyi näyttelemään purukalustoaan hevosille aidan toiselta puolelta. Ei siis parhaita kavereita, ainakaan vielä.

Olin aika lailla kauhuissani astuessani hevosten aitaukseen. En siis varsinaisesti tituleeraisi itseäni heppatytöksi. Olen toki lapsena hetken aikaa ratsastanut ja käynyt tallilla, mutta vain hyvin pienen hetken. Totesin jo lapsena, että ovat aika pelottavia ja haisevat pahalle.

Pelottavia ne olivat edelleen, isoja ja ylväitä, oman arvon omaavia upeita eläimiä. Ja melkoisen uteliaita. Yksi yritti päästä väkisin laukkuani tonkimaan, toinen mietti mitä on appiukon taskuissa ja kolmas ihmetteli irvistelevää Almaa. Pahalle eivät kuitenkaan haisseet, mutta karvaa niistä irtosi todella paljon. Villamekkoni oli yltä päältä karvassa ja ensimmäisenä suunnistinkin kauppaan ostamaan tarraharjan. Ehkä siis asuni ei ollut varsinaisesti hevosharrastukseen sopiva.

Kuvissa näkyvä mekkoni on kotimaisen Uhana merkin käsialaa ja kerron siitä joskus enemmän parempien kuvien kera. Olen kerrassaan rakastunut tuohon mekkoon, sen pehmeään materiaaliin ja kivaan leikkaukseen, täydellinen syksyyn esim. bikerbuutsien kanssa.

Ainakaan vielä minusta ei tullut heppatyttöä, mutta ihana piristysruiske tämä oli arkeen. Olen ollut vähän mietteliäällä tuulella viimeiset päivät, pohtinut paljon aikamme rajallisuutta ja sitä, miten tuota kallisarvoista, ennaltamääräämättömän pituista aikaa käyttäisi. Siinäpä onkin pohtimista. Ehkä kerron teille joskus.

mekko Uhana / sukkikset Wolford / kengät Terhi Pölkki / aurinkolasit Prada / laukku Chanel

Oletko sinä (ollut) heppatyttö?

Pitkästä aikaa tuoreita asukuvia, ihan tunti-pari sitten otettuja. Hovikuvaajani liihotteli viime viikon maailmalla, vei mennessään minun kameran, jätti tilalle omansa (jota en osaa käyttää kunnolla), niin asukuvien ottaminen oli silkka mahdottomuus. Enkä oikein kehdannut toimistolla kysyä yhdeltä meidän koodarilta, että ottaisitko kuule minusta muutaman asukuvan, sellaisen missä en näytä kovin turvonneelta, mutta pitäisi näyttää nätiltä ja vielä ruotsiksi… Joten kiltisti päätin odotella tätä viikkoa.

Ja nyt kun sitten kolmatta päivää putkeen ratkatin, että asukuvia, asukuvia, blogi, blogi, blogi, niin sain puolison ottamaan kuvia lähellä olevan taloyhtiön eteen n. 2 minuutin varoajalla. Ja sitten kotiin palatessa 5 minuuttia myöhemmin hän kylmän viileästi totesi, että kuulostan kuulemma aivan isältäni, joka puhuu aivan yhtä usein nurmikon leikkaamisesta, kuin minä blogistani. Ja isäni puhuu paljon puutarhan hoidosta ja nurmikon leikkaamisesta. Hups.

Täytyy nyt miettiä että minkälaisen lahjuksen keksisin puolisolleni tähän kuvaamiseen, kun hänellä on hyvä kamera kuvaamiseen ja hän osaa kuvata, mutta innokkuutta ei tunnu löytyvän rouvan harrastukseen. Enää. Ei minullakaan välttämättä riittäisi innostusta, jos joku koko ajan käskyttäisi, että ota sellainen ja sellainen. Täytyy näyttää nätiltä, yhtään ei saa näyttää turvonneelta. Kasvojen kulman täytyy olla oikeassa asennossa, ilme ei saa olla kuin idiootilla, sitten pitää olla sitä-tätä-ja-tuota, mutta ei saa olla tuota-tai-tuota. Ja tottakai kuvien täytyy olla täydellisiä. Melkoisia vaatimuksia, varsinkin kun kameran edessä ei seiso mikään maailmanluokan huippumalli, ei edes Pohjanmaan sellainen, vaan tuiki tavallinen suomalainen, rasittava, nainen.

mekko ja kengät Samsoe & Samsoe / laukku ja kello Chanel / rannekoru Fendi / sukkikset Wolford / hattu ei merkkiä

Että olisiko ideoita kuinka lahjotaan puoliso ottamaan asukuvia? Oluella?