Vai pitäisikö sanoa, että jäimme suorastaan hyökyaallon alle… Arki nimittäin alkoi melkoisten vastoinkäymisten merkeissä, että ihan kauhulla odotan viikonloppua, kun puoliso lähtee mökille kavereidensa kanssa.

Listataanpa tähän alle, mitä kaikkea sitä on tällä viikolla koettu:

Ilmastointilaitteemme ei koskaan tullut. Tilasimme ilmastointilaitteen viime viikon lopulla, ja maanantaina saimme ilmoituksen, että siitä on löydetty joku poikkeama ja se palautetaan myyjälle. Ja tietysti kaikki mallit olivat sitten jo sold out… Mutta ei lämmin luita riko ja mitä näitä sanontoja nyt sitten on. Jatketaan hikoilua.

Ovemme lakkasi menemästä lukkoon. No, mikäpäs siinä, pidetään sitten avoimien ovien päivät ja onhan meillä kolme vihaista ja pelottavaa vahtikoiraa. Lukon korjaaja tuli aika reilusti myöhässä, mutta sanoi sentään suoraan unohtaneensa tulla. Pisteet siitä.

Kyllikki sai aivotärähdyksen. Jep. Kyllikki päätti harjoitella pellehyppyjä sohvalta ja täräytti pää edellä lattiaan ja lopputuloksena vääntynyt leuka ja aivotärähdys. Minulle paskahalvaus ja valvotut yöt, koska olen vahtinut sitä kuin leijonaemo konsanaan. Mutta vahvistuupahan ainakin pää ja ostetaan Kyllille vaikka kypärä ennen seuraavia hyppyharjoituksia.

Univelkaa kertynyt ”joitain” tunteja ja silmäpussit ovat ainakin Vaasan suurimmat. Mutta hei, voin sentään sanoa, että ”the bags under my eyes are Chanel”…

Suihkun viemäri ei oikein vedä. Eihän se nyt mitään haittaa jos lattia vähän lainehtii vedestä. Koirille uima-allas.

Kyllikki herätti aamulla oksentamalla sänkyyn jalkani päälle. Meillä EI nukuta. Ei, vaikka nukuttaisi.

Sain kummallisen reaktion uudesta kasvomaskista. Naama räjähti täyteen punaista todella kipeää näppyä. Tosi kiva on näin kolmevitosena näyttää teiniltä, ainakin kasvojen kunnon puolesta.

Muuten kaikki ihan jees jees. Mitäs sinulle kuuluu?

Terveisiä tosiaankin Vaasasta, kotona ollaan jo kolmatta päivää.

Tänään ajattelin pohtia blogissa lähtemisen vaikeutta, miksi joskus tuntuu että sydän kääntyy ympäri, kun tulee lähdön hetki. Enkä nyt tarkoita sellaista, vitsi kun ei yhtään huvittaisi lähteä -laiskottelua/erakoitumista, vaan ihan melkein fyysistä kipua ja ahdistusta, kun on lähdettävä jostain pois, yleensä Savosta perheen parista.

Olen ennenkin kirjoittanut blogissani monista asioista, mm. siitä että olen todellinen erakkoluonne, sekä äitini sairaudesta ja kuolemasta. Mitä en ole kertonut aikaisemmin ja mitä täytyy vähän taustoittaa, sillä epäilen että itselläni juurikin lähtemisen vaikeus on monen asian summa, on myös isäni sairaus. Syöpä ei ole siis tuttu pelkästään äidin sairastamisen kautta, vaan esimakua tuosta perkeleestä saatiin ensimmäisen kerran jo 2000 -luvun alussa, kun isäni sairastui syöpään. Ja luulen, että näillä monilla tekijöillä on vaikutusta siihen, miksi koen välillä aivan järkyttävää lähtemisen vaikeutta, ahdistusta ja tuskaa.

Kun isä sairastui, asuin viereisellä paikkakunnalla ja välimatkaa oli 15 minuutin ajomatkan verran, joten silloin olin lähellä ja läsnä. Mutta kun äitini sairastui, asuinkin jo paljon kauempana, toisella paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin se iski: lähtemisen vaikeus. Kun et voi olla arjessa koko ajan läsnä, ja tiedät, että arki voi olla toisessa päässä haastavaa, surullista, pelottavaa, mutta myös iloista ja onnellista ja haluaisit olla läsnä ja paikalla, mutta et voi. Kun oma arki ja elämä onkin toisaalla, mutta osa sydämestä toisaalla. Yhtälö, mikä on tuottanut minulle jo vuosien ajan ajoittain todella syvällisiä ja haastavia pohdintoja siitä mitä elämältäni haluan ja mitä en ja miten aikaani käytän ja mihin.

Muistan kaikki ne kerrat, kun äidin sairastaessa itkin koko automatkan kotiini tuntien ahdistusta ja surua, kun en voi auttaa enemmän ja olla läsnä ja äidin kuoleman jälkeen itkut ja ahdistukset että miten isäni pärjää surunsa kanssa yksin ja onko hänellä ruokaa, ja kaikki hyvin. Vaikka aikaa on kulunut jo vuosia, itse asiassa tällä viikolla 8, äitini kuolemasta, en vieläkään pysty lähtemään Savosta hyvillä mielin. Toki, noiden 8 vuoden aikana on ollut valtavan paljon muutakin surua ja sairauksia ja kuolemaa, joten sekin selittänee asiaa. Mutta, mikä tosiaankin löi minut ihan ällikällä, oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä koin lisäksi lähtemisen vaikeutta mökiltä poistumisen takia. Paikasta, jota aluksi vihasin ja jonka hankkimista vastaan olin koko sielun ja ruumiin voimin. Ja nyt, lähes 3 viikon mökillä olon jälkeen sain niin kovan ahdistuskohtauksen kotiinpaluusta, että itkua väänsin mökin terassilla, etten halua lähteä kotiin. Haluan vielä hetken olla omassa kuplassani, omilla ehdoilla, erakkona (ainoastaan perhe ympärillä) yksin ja ilman stressiä. Pelkäsin niin kovasti lähtöä kotiin ja sitä että ajaudun heti hirvittävän stressikierteen ympärille tekemään töitä lomallani ja suorittamaan kaiken maailman turhaa kuormaa. Onnistuin kuitenkin kääntämään ajatukset vielä ihan positiivisiksi ja varasin kaikkea kivaa tekemistä myös Vaasan päähän tälle viikolle. Menen katsomaan mm. ikisuosikkini, Mamma Mian jatko-osan ystäväni kanssa tänään, käyn Zip Adventure parkissa, suppailemassa&joogassa, marjassa, remppa-apulaisena ja puuhastelen kotona. Kaikkea sellaista mitä arjen keskellä en ennätä. Ja huomaan, että koko viikko onkin jo aika täyteen buukattu ja ihan mahtavilla asioilla ja taas on helpompi hengittää.

Olen pohtinut todella paljon sitä, miksi välillä on vaan niin vaikea lähteä. Miksi tuntuu että sydän särkyy tuhansiin palasiin, kun lähdön hetki koittaa, enkä oikein tiedä miksi. Tottakai ymmärrän että perhettään rakastaa, joten on vaikea lähteä, mutta miksi se välillä tuottaa niin suunnatonta surua ja tuskaa, siihen en osaa vastata. Tunnen usein lähtemisen vaikeutta myös kun lähden reissuun omasta kotoa ilman puolisoa ja koiria. Tiedän järjellä että kaikki menee hyvin, tiedän, että olen lähdössä kivalle reissulle, mutta silti se ahdistus hakkaa jossain takaraivossa. Kummallista. Ja kyllähän toki kaikki se mitä tässä elämän varrella on tullut koettua, vaikuttaa aivan varmasti ja tietyllä tapaa olenkin hirmuisen herkkä ja kilttikin, vaikka toisaalta olen todella kova ja norsunnahkainen. Elämän kovettama, ehkäpä?

Ja ehkä minäkin vielä joskus palaan juurilleni, Savoon. Ostamme maatilan, otan sinne silkkikanoja ja hylättyjä eläimiä ja hoivaan niitä. Ehkä silloin se lähtemisen vaikeus helpottaa. En tiedä.

Että tällainen vähän diipimpi pläjäys heti viikon alkuun. Huomaan heti, että äidin kuolinpäivä lähestyy, kun ajatukset ajautuvat vähän molli-voittoisiksi.

Mutta miten sinulla, koetko lähtemisen vaikeutta esim. kotiseudulta lähtiessäsi, tai jos vierailet vanhempiesi luota? Saatko kiinni siitä mitä yritin sanoa?