Piiiiitkästä aikaa nahkahousut jalassa. Vaikka sään puolesta voisi mennä vielä kesähepenissä, niin siihen on syynsä, että minun jalassa on jo nahkahousut. Eilinen nimittäin. Eilen järjestettiin Vöyrillä Toughest race, esteratajuoksukilpailu-mikälie ja me olimme siellä osallistujina työporukalla fun race -osiossa. 8 kilometriä, 40 estettä ja tänään kuin jyrän alle jääneenä ja aivan ruhjeilla. Polvet ovat aivan mustat, turvoksissa ja melkoisen kipeät. Ei siinä paljon minihameessa juoksennella näillä kintuilla ja farkut olivat liian kivuliaat laittaa jalkaan, joten onneksi minulla on noita pumpulinpehmeitä nahkahousuja yllin kyllin kaapissani.

Niin, tosiaankin kävin eilen 7 työkaverin porukalla ryömimässä, hyppimässä, kiipeilemässä, juoksemassa, uimassa mudassa, ja mitähän vielä. Kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kolmen kilometrin kohdalla olin satavarma etten selviä hengissä maaliin, sillä ensimmäiset kilometrit olivat… sanotaanko vaikka, hapokkaita. Mutta meidän tiimihenki oli aivan mieletön, joten maaliin asti päästiin koko porukka hymyssä suin ja hyvässä kunnossa, mitä nyt niin likaisena, ettei vaatteet lähteneet edes ensimmäisellä pesukerralla puhtaiksi. Välillä työnnettiin kaveria esteen yli pyllystä, välillä kiskottiin käsistä että kaveri pääsee esteen päälle ja tuettiin ja tsempattiin toisiamme. Monta kertaa saatiin kokea one for all -hetkiä, kun yksi tiimiläinen ainoana meidän porukasta selvitti todella raskaita ja fyysisiä esteitä ja niin vaan jatkettiin matkaa, ja jokainen este tuli suoritettua edes yhden tiimin jäsenen suorittamana ja päivän herkin all for one -hetki sattuikin minulle, kun yksi este sattui olemaan juuri se minun pahin painajainen.

collegepaita Karl Lagerfeld / nahkahousut Michael Kors / tennarit Chanel / laukku Balmuir / aurinkolasit Prada

Vähän ennen loppua tuli sellainen este matkan varrelle, ettei kyyneliltä vältytty. Meidän piti kiivetä rakennustelinehässäkän näköiseen ”torniin”, jossa odotti trampoliineja ja tasanne, josta piti hypätä usean metrin pudotus 4 metriä syvään, ruskeaan likaiseen veteen. Hell no! Jos jotain pelkään tässä maailmassa, niin se on korkea paikka josta pitäisi hypätä veteen. Koko muu tiimi hyppäsi saman tien ja minä nieleskelin kyyneleitä. Sekä kisajärjestäjät että meidän tiimi kannusti minua viimeiseen asti, pojat jopa tulivat monta kertaa uudestaan ylös torniin tarjoutumaan hyppäämään minun kanssa yhdessä, yhtä aikaa ja neuvoivat että kuinka minun pitäisi toimia. Viimeiseen asti keräsin rohkeutta, mutta totesin, etten vaan yksinkertaisesti pysty, pelkotila vei voiton. Joten eikun rakennustelineitä pitkin kiipeilemään takaisin alas ja matka jatkui mutakylvyn kautta maaliin.

Vaikka olinkin pelkuri, enkä pystynyt voittamaan pelkoani, kannan tuosta tilanteesta ikuisesti ihanaa muistoa sydämessäni. Kun tiimi kannustaa, ja tulevat uudestaan oman suorituksen jälkeen, että ”tehdään tämä yhdessä”, niin kyllä siinä kylmäsydämisinkin kaveri herkistyy aika lailla, minä ainakin. Vitsi mulla on varmasti maailman parhaat työkaverit koko maailmassa. Ja ensi vuonna mennään ihan varmasti uudestaan ja silloin minäkin aion hypätä sieltä tornista!

One for all and all for one – Gambiteers