Rintasyöpä.

Tuo kamala sairaus ja ruma sana, joka koskettaa hyvin monen elämää nykyään. Yli 5000 naista Suomessa sairastuu vuosittain rintasyöpään ja iso osa meistä tuntee jonkun sairastuneen tai on itse sairastanut rintasyövän. Se on tullut tutuksi myös perheelleni, sillä syövänperkele vei mummoltani tyttären, sisaruksilta siskon, työyhteisöltä kollegan, isältäni puolison ja eläkepäivien yhteiset haaveet, minulta ja veljeltäni äidin. Äidin, jonka puoleen kääntyä aina kun siltä tuntui ja kysyä neuvoa. Äidin, jonka kanssa soittelin ennen joka päivä, vaikka mitään asiaa ei edes ollut. Oli vain kiva kuulla toisen ääni ja vaihtaa muutama sananen.  Meni vuosia, ennen kuin mieli lakkasi odottamasta puheluita ja tajusin, etten voi enää ikinä soittaa äidilleni kertoakseni päivän tapahtumista tai kysyä neuvoa.

Äitini taistelu kesti kolme vuotta. Jo lähtötilanne oli ikävä ja tiedostimme nopeasti, että kohdallamme kyse ei tule olemaan syövän kokonaan voittamisesta vaan laadukkaan elämän ylläpitämisestä, vaikkakaan asioista ei puhuttu ääneen, sillä äitini ei niin halunnut. Äidin sairauden myötä arkeen astui uudenlaisia, pelottavia asioita: kivuliaita leikkauksia, voimakkaita ja raskaita syöpähoitoja, muita sairauksia ja väsymystä, mutta koskaan en kuullut hänen valittavan, en ikinä. Hän keskittyi olemaan positiivinen ja halusi ottaa elämästään kaiken irti. Tuon kolmen vuoden aikana matkustelimme paljon ja pyrin olemaan arjessa läsnä niin paljon kuin vain pystyin. Äitini myös työskenteli lähes koko sairautensa ajan, sillä työ ja työyhteisö oli häntä kannatteleva voima, arjen piristäjä.

Arkeen tuli myös uudenlaisia pohdintoja: millainen peruukki olisi hyvä ja voisiko niitä olla useampi, sillä vaihteluhan tunnetusti virkistää. Entä millainen uimapuku on hyvä etelänreissulla, ettei rintaproteesi tipu uidessa mahaan, se olisikin aika hassua. Ja aina jos tuuli kovasti, muistutimme häntä pitämään peruukistaan kiinni, sillä ei olisi kiva juoksennella ja jahdata sitä pitkin pientareita. Tai kuinka pitkän kaupunkikävelyn voisimme tehdä, että äidin voimat riittäisivät. Missä kävisimme syömässä, kun ruoka ei maistunut millään ja lääkkeet veivät makuaistin.

Lopulta, lyhyen sairaalajakson jälkeen äitini nukkui pois perheen ympäröimänä. Onneksi sairaalajakso oli lyhyt, sillä hän vihasi sairaalassa oloa ja keksi mitä ihmeellisimpiä jekkuja niin hoitajien kuin perheenkin pään menoksi. Meille kaikille oli aivan kamalaa ja sydäntäsärkevää katsoa vieressä, kuinka ennen niin elinvoimainen rakas perheenjäsen hiipui pikkuhiljaa pois, mureni pala palalta. Auttamisen keinot olivat hyvin vähissä ja se ainoa asia miten pystyi auttamaan ja tukemaan sairastunutta, oli läsnäolo ja yhdessä olo. Oli järkyttävää tajuta, että me hävisimme tuon taistelun. Kaikki eivät sitä edelleenkään voita.

Tästä syystä lokakuu ja Roosa nauha -kampanja on minulle sydämen asia. Joka vuosi ostan itselleni ja lukuisille ystävilleni uusimman Roosa nauhan, joka tänä vuonna on rokkari Michael Monroen suunnittelema. Sen lisäksi ostan paljon muitakin tuotteita, joista lahjoitetaan osa suomalaiseen syöpätutkimukseen ja neuvontaan, sekä lisäksi teen suoran lahjoituksen Syöpäsäätiölle. Ostettavia tuotteita on tänä vuonna paljon ja näet listan tästä (klik) ja lisäksi voit järjestää tänä vuonna vaikka oman Roosa nauha -tempauksen. Täältä (klik) löydät kaikki tavat, joilla voit auttaa. Joka kerta kun näen kadulla jonkun kantavan Roosa nauhaa rinnassaan, hymyilen ja tunnen iloa. Iloa siitä että välitämme ja haluamme auttaa.

Ja vaikka minä olenkin niin mustanpuhuva tyyliltäni, niin jos mikä on varmaa, niin se on varmaa, että 14.10.2016 voitte nähdä minun pukeutuvan pinkkiin, Roosa nauha -päivän kunniaksi. Äidin taistelun kunniaksi.

Toivon, että myös Sinä autat.

Ja loppuun haluan vielä sanoa, että älä koskaan pidä yhtäkään lähimmäisistäsi itsestään selvyytenä. Osoita rakkautta ja välittämistä aina kun voit, sillä koskaan emme voi tietää mikä päivä on se viimeinen…