Tällä viikolla luin Tuulannelin ja Fab Forty Something Marjukan blogista Doven kehu -kampanjasta ja päätin tarttua itsekin tähän aiheeseen, koska se niin kovasti kosketti ja jäi mieleeni pyörimään.  Ensinnäkin haluan kiittää kumpaakin upeaa naista niistä kauniista sanoista, joita he minusta kirjoittivat. Eivät ehkä arvanneetkaan kuinka syvälle ne sydämeeni tarttuivatkaan…

Tämä alkuvuosi on ollut itselleni raskas terveydellisistä syistä. Vaikka blogissa tämä ei ehkä olekaan näkynyt, niin välillä on oltu melko syvissä vesissä omien terveyshuolien, pelkojen ja väsymyksen vuoksi. On ollut viikkoja jolloin töistä kotiin päästyäni olen linnouttautunut neljän seinän sisälle sohvan pohjalle siirtyäkseni illalla sänkyyn nukkumaan koska olen ollut niin väsynyt ja stressaantunut refluksioireideni vuoksi. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin enkä urheilla, koska olo on ollut niin kurja.

Ja tiedättekö mitkä asiat tältä alkuvuodelta ovat jääneet kuitenkin parhaiten mieleen ja antanut positiivisuutta ja energiaa jatkaa kaikesta kurjasta ja väsymyksestä huolimatta? Ne hetket, jolloin mm. apteekkari kehui laukkuuni sidottua huivia ja takkiani, se hetki kun työkaveri kehui kuinka iloinen, positiivinen ja energinen jaksan aina olla, se hetki kun puolisoni kehui laittamaani ruokaa ja toi minulle kukkia. Se hetki kun asiakas kiitti hyvästä työstä. Myös se hetki, kun tuntematon nainen halusi tulla lenkillä silittämään meidän tyttöjä, koska ne olivat hänen mielestään ihan pehmolelukoirien näköisiä. Ja se hetki, kun sain palautetta ihanasta blogitekstistä. Kaikki täysin spontaaneja, aidosti sydämestä tulevia kehuja ja kiitoksia. Veivät antajaltaan vain pienen hetken ja antoivat saajalleen satakertaisesti enemmän kuin ehkä kehun antanut itse arvasikaan.

Kuinka tärkeää se olisikaan, että me muistaisimme kehua, kiittää ja kannustaa ympärillämme olevia ihmisiä ja tuikituntemattomiakin. Kuinka valtavasti se antaa itselle ja etenkin sille joka kehun saa vastaan. Se voi pelastaa kehun saajan koko päivän, ja ne jäävät positiivisiksi muistoiksi pitkäksi aikaa.

Kaiken lisäksi kehu, kiitos ja kannustaminen ovat aivan ilmaisia, ei maksa kenellekään senttiäkään ja niitä voi viljellä niin paljon kuin siltä tuntuu, ja niitä mahtuu tähän maailmaan rajattoman paljon. Miksi se on silti välillä niin vaikeaa? Antaa toiselle tunnustusta tai sanoa jotain kaunista? Pelkäämmekö jotain kehuessamme tai kiittäessämme toista?

Itse taas aiheesta herätyksen saaneena päätin että tästä lähtien mottonani on kehu päivässä pitää hymyn huulilla ja aion joka päivä kehua tai kiittää vähintään kerran jotain henkilöä. Nyt näin julkisesti haluan kehua veljeäni, joka onkin melkoinen velikulta! Saa aina hymyn huulille hauskoilla jutuillaan ja on aina iloinen, hyväntuulinen ja energinen touhottaja. Tekee paljon asioita sellaisella intohimolla, josta voisi itse ottaa mallia.  Mutta minulla onkin maailman paras veli.

Lähdetkö mukaan kehu -talkoisiin?

 

Nämä listaukset jos mitkä ovat blogien parasta antia, ja saavat aina hymyn huulille, joten päätin minäkin listata itsestäni vähän outoja asioita. Meillä kaikilla kun tuntuu olevan omat omituisuutensa.

1. Tykkään tomaateista ainoastaan huoneenlämpöisenä enkä suostu syömään jääkaappikylmiä tomaatteja. Jääkaappikylmät tomaatit ovat aivan kamalan makuisia.

2. Nuorena tyttönä dagen efterin parasta herkkua oli meetvurstiviipaleet joiden päällä oli omenahilloa. Vuosiin en ole testannut, mutta täytyypä joku kerta testata jos dagen efter pääsee yllättämään…

3. Keittiössä käydessä pyyhin aina keittiön tasot. Aina.

4. Nukun aina sukat jalassa. Olipa lämmintä 30 astetta tai mitä tahansa, en osaa nukkua ilman sukkia.

5. Suoristan matot tiettyyn linjaan jos ne ovat vähääkään vinossa. Tiedän olevani todella tarkka, mutta tämän teen Marsan takia, joka suunnistaa mattojen linjojen perusteella. Kerran kun tämä jäi tekemättä, hän hyppäsi yöllä kasvojeni päälle ja siinä rytäkässä huuleni halkesi.

6. Vaikka tykkään käydä keikoilla ja festareilla, olen huono kuuntelemaan musiikkia. Minulta on turha kysyä mitään Spotifyn musiikkilistoja. Ostan haluamani levyt (nykyään sentään netistä suoraan puhelimeen) ja saatan kuunnella yhtä levyä taukoamatta useamman viikon ja sitten voi olla etten kuuntele musiikkia moneen kuukauteen.

7. Rakastan pesuaineita. Minulla on siivouskaappi täynnä vaikka minkälaisia pesuaineita ja viihdyn kaupassa siivoustarvikeosastolla. Niitä tulee tosin käytettyä nykyään todella harvoin, sillä meillä käy siivooja.

8. Kesällä mökille mennessä minä ryntään ensimmäisenä tarkistamaan onko kukat kunnossa ja huollan ne. Vaikka kaikki tavarat veneessä odottavat vielä sisälle kantamista ja varmasti tärkeämpääkin olisi aluksi tehtävänä, silti minä haluan huoltaa ensin kukat.

9. En pysty syömään kermavaahtoa. Söin lapsena eräällä ulkomaanreissulla viikon kermavaahtoa ja mansikoita ja kotiinlähdön koittaessa tulin kipeäksi ja oksensin yön ko. ruokia. Siitä jäi niin kova kammo kermavaahtoon etten vielä tänäkään päivänä pysty sitä kunnolla syömään.

10. Laitan pyykit kuivumaan aina samalla tavalla ja tietyssä järjestyksessä. Jos puolisoni on laittanut pyykit kuivumaan, käyn yleensä korjaamassa pyykit ”oikein”. Hän tietää kyllä oikean järjestyksen, mutta kiusaa minua tahallaan. Miehet.

Teksti on kuvitettu kännykästäni löytyneillä kuvilla lähiviikkojen ajalta.

Tunnistatko itsessäsi samoja omituisuuksia?

Jään monesti miettimään blogien sisältöjä, instagram kuvia ja ylipäätään somea. Kaikki näkemämme somessa kun yleensä on niin kovin siloiteltua, filtteröityä ja tekijän huolella valittua ja suunniteltua. Ei aitoa arkea. Kyllähän meistä moni haluaa jakaa juurikin ne arkensa tähtihetket tai palan juhlahumua ja luoda itsestään tietynlaisen kuvan, ehkä jopa brändätä itseään. Ja tämä vaatii sitten lukijalta kohtuullista medialukutaitoa tai kuten itse tykkään sanoa, somejärkeä.

Eihän kenenkään elämä ole pelkkää skumppaa ja tähtipölyä, vaikka se instakuvien tai blogin perusteella saattaisi siltä vaikuttaa, vaan jokaisella meistä on ristimme kannettavanaan ja huolet ja murheet elämässä läsnä. Itselläkin meinaa välillä tämä unohtua, kun jää ihastelemaan esimerkiksi toisten elämää instakuvien kautta ja uskon, että oma somejärki on varsin kohtuullisella tasolla. Entäpä sitten heillä, joiden somejärki ja medialukutaito on vasta kehittymässä? Kuinka he osaavat suhteuttaa näkemäänsä omaan elämäänsä?

Aika ajoin mietin omienkin somekanavien sisältöä ja mielestäni siellä kuitenkin se tavallinenkin elämä pilkahtaa ihan hyvin ja luotan lukijoideni fiksuuteen, että ei tämän rouvan elämä ole todellakaan pelkkää Chanelia tai Hermèsiä. Mutta kyllähän ne arjen epämieluisimmat asiat jäävät jakamatta, kukapa niistä inspiraatiota saisi tai haluaisi lukea ainaista valitusvirttä? En minä ainakaan, vaan itse rakastan visuaalisesti näyttäviä kuvia ja sopivan kepeää ja pohdiskelevaa sisältöä. Joten siitä syystä tykkään myös sellaista sisältöä jakaa, vaikka se oma arki onkin välillä kaikkea muuta kuin kepeää ja kauniita kuvia.

Mutta nyt näin loppuun haluan jakaa palan siitä oikeasta arjestani, yhden vuorokauden osalta. Varoitus, tarina sisältää koiria ja sitä ihteään, eli koirankakkaa. Luet omalla vastuulla.

Kun puolisoni on työmatkoilla (eli aika usein), niin meidän villakoira Marsalla menee yleensä pakki sekaisin samantien, kun puoliso sulkee ulko-oven. Niin tälläkin kertaa. Puoliso lähti sunnuntaina reissuun ja maanantaina töistä kotiin palatessani kotona odotti ensimmäinen kakkaylläri. Kun yllärit oli pesty, koirat lenkitetty ja ruoka tekemättä, odotti jääkaapissa toinen ylläri, pilaantunut lohifilee. Siinä meni maanantain ruoka, mutta kukapa sitä nyt olisikaan halunnut syödä illallista, syöminen on yliarvostettua. Joten maanantai elettiin paahtoleivällä. Illalla nukkumaan ja yöllä n. hieman kahdentoista jälkeen herään kummalliseen ääneen. Kuuntelen hetken ja yritän nukahtaa uudestaan, kunnes päätän mennä tarkistamaan mikä tuo kummallinen ääni on. Astun olohuoneeseen ja tyrmistys  on melkoinen. Koko olohuoneen lattia (+ vähän seinää ja verhoa) on sen itsensä peitossa ja pitkin olohuonetta kirmaa niin rakas ylipainoinen villakoiramme kakkakuorrutteessa. Keittiössä täysin sama näky ja keittiön tuolin jalat on myös siinä itsessään ja keittiön patteri… Kun olin 2,5 tuntia keskellä yötä käyttänyt kodin ja koiran pesemiseen, kävi mielessäni muutaman kerran että tulisipa nyt hyvä juttu blogiin siitä täydellisestä elämästä. Nyt jo naurattaa, mutta silloin ei ollut itku kaukana.

Siinä siis palanen sitä oikeaa arkea. Kakkakuorrutteella. Ja sitähän se oikea elämä on, välillä kuorrutteella ja välillä ilman.

Ihanaa alkavaa viikonloppua sinulle, toivottavasti viikonloppuusi kuuluu niitä asioita mistä nautit.

Bongasin jo tovi sitten ihanan Tuulannelin blogista Parasta juuri nyt -tekstin ja se jäi mieleeni kummittelemaan. Ja juuri tänään tuli sellainen fiilis, että haluan jakaa tämän hetkisiä huippufiiliksiä.

Lisääntynyt valo. Jestas miten hyvää tekee mielelle nuo pikkuhiljaa pidentyneet ja valoisat illat ja auringonvalo. Ei voi lakata hymyilemästä.

Värit. En tiedä mitä on tapahtunut pienessä päässäni, mutta toden totta olen alkanut himoitsemaan värejä täksi kevääksi ja kesäksi. Kirkkaan keltainen ja kirkas vihreä houkuttelee asusteissa nyt todella paljon. Ja se kenkien metsästys on edelleen käynnissä…

Elämä voittaa. Pikku hiljaa leikkauksen jälkeen on alkanut elämä voittaa. Edelleenkin refluksioireita on joka päivä, mutta suurimmaksi osaksi niiden voimakkuus ei ole enää alun kaltaista. Ehkä tuo happojen nousu loppuu joskus kokonaan?! Toivoa on.

Tapahtumat. Lähiaikoina on luvassa vaikka mitä mukavaa. Erilaisia tapahtumia, trefffejä ystävien kanssa, mielenkiintoisia työjuttuja ja värityskirjana oloa (itse asiassa jo hyvin pian).

Leikkokukat. Olen tullut siihen tulokseen että koti ei ole koti ilman tuoreita leikkokukkia. En ole tulppaanifani (tykkään kyllä!), mutta perinteeksi on jo muodostunut perjantaina töiden jälkeen hakea Vaasan ihanimmasta kukkakaupasta, Anemonesta, kimppu kotiin ilahduttamaan. Tänäänkin kotiin tullessa ihastelin taas kukkiani.

Kotiinpaluun ihanuus. Meillä on joka päivä riemukas vastaanotto kotiin tullessa, kun koirat ovat niiiiiin innoissaan kun mami ja isi tulee kotiin. Edelleenkin se tuntuu hurjan hyvältä syvällä sydämessä, vaikka näitä iloisia kotiintulon hetkiä on ollut jo yli 11 vuoden ajan.

Arki. Se nyt vaan on parasta aina. Ruuanlaitto yhdessä puolison kanssa työpäivän päätteeksi, pyykkien pesu, koirien kanssa lenkkeily, siivoaminen, kaupassa käynti, sohvalla löhöily, hässäkkä ja kiire. Mitään en vaihtaisi.

Mikä on sinulla parasta juuri nyt?