Jahtaa unelmiasi.

Dream big.

Kaikki on mahdollista.

Me kaikki törmäämme nykyään näihin yllämainittuihin lauseisiin ja satoihin muihin samanlaisiin. Ja kyllä, minuakin ne ovat herätelleet, puhutelleet ja auttaneet rohkaistumaan ja ottamaan askelia elämässäni eri poluille. Uusille ja pelottaville. Mutta ensi alkuun ennen kuin nuo lauseet ovat saaneet edes pikkuriikkistä merkitystä pääni syvimmissä syövereissä, on pitänyt kyllä pysähtyä kunnolla miettimään, että mitä tältä elämältä haluaa ja olla ehkä hieman tyytymätönkin vallitsevaan nykytilanteeseen. Sillä tavalla tyytymätön, että haluaa itse muutosta. Jotain mikä olisi erilaista tulevaisuudessa kuin tällä hetkellä.

Mutta entäs sitten kun omasta mielestään se nykyinen elämä on ihan hyvää, mukavasti soljuvaa perusarkea, jossa 8-16.00 työpäivän jälkeen voi kellahtaa sohvalle puolison kainaloon koirat sylissä mutustelemaan hyvää ruokaa. Sellaista, että tuntuu kivalle, ja on hyvä olla, tavallisessa arjessa iloineen, suruineen, ongelmineen ja kaikkineen. Eikö se riitä?

Pitäisikö minun silti jahdata vielä jotain? Jotain suurempaa, hienompaa, kalliimpaa? Jotain enemmän? Kurkottaa kohti kuuta? Eikö tavallinen elämä riitä? Arki kaikkine sävyineen? Sillä sitähän elämä on, arkea kaikkine kommelluksineen ja välillä vähän juhlaa ja kuohuvaa. Tämän pitäisi riittää, eikö totta?

Ei minun elämä ole mitään ”unelmaelämää”. Se on täynnä ristiriitoja, surua, välillä käsittämätöntä tuskaa ja menettämisen pelkoa, huolta lähimmäisistä, arjen ongelmia. Mutta silti siinä on kuitenkin ennen kaikkea iloa, naurua, positiivisuutta, enemmän valoja kuin varjoja, hyvää virettä. Onnellisuutta. Ja sitten kuitenkin se on unelmaelämää, minun unelmaelämää. Kaikkine vaalean, harmaan ja mustan sävyineen.

Huomaan aika ajoin pysähtyväni pohtimaan missä mennään, olenko oikealla polulla. Tekemään välitsekkauksia onko kurssi oikea, millaista on elämäni laatu. Välillä en osaa vastata omiin kysymyksiini ja havahdun siihen, että jahtaan jotain. Unelmiako? Unelmia, joista en itse ole edes tietoinen, eli en edes tiedä mitä jahdata. Jahtaan jotain vain jahtaamisen ilosta, koska unelmiaan kohti tulee pyrkiä. Niinhän meille toitotetaan.

Mutta kun kaikki on ihan hyvin. Tässä tavallisessa elämässä, tavallisessa työssä, tavallisessa kodissa, tavallisessa arjessa. Tavallisessa unelmaelämässäni.

Ehkä jahtaan seuraavaksi sitten vaikka vesisateessa pisaroita suuhuni. Sekin on ihan kivaa. Ja tulokset konkreettisia.

Onko onnellinen elämä unelma elämää?

 

Tänään on hääpäiväni, seitsemäs sellainen. Yhteisiä vuosia yhteensä taitaa olla takana n. 14. Tunnustan rehellisesti, että en ollut ollenkaan varma naimisiin mennessä tuleeko tätä tai aikaisempiakaan hääpäiviä kovin montaa. Ei sillä, että olisin epäillyt meitä, mutta olosuhteet ympärillämme ovat olleet aina melkoisen koettelevia ja raskaitakin. On eletty kahta maata ja tiheään tahtiin vaihtuvia kohteita vuosia, niin että puolisoni saattoi olla jopa 300 päivää vuodessa ulkomailla. Ja minä Suomessa. Sen lisäksi olemme asuneet Suomessa monta vuotta kahta kotia ennen kuin vajaa vuosi sitten lyötiin pitkästä aikaa hynttyyt yhteen. Tähän päälle vielä paljon suruja, murheita ja huolia, vakavia sairastumisia, joita minä kannoin mukanani usean vuoden ajan. Aika haastava yhtälö parisuhteelle, mutta kaikesta on selvitty. Yhdessä. Ja ehkä juuri nuo ulkopuoliset haasteet ovat hioneet meistä melkoisen tiimin.

Tässä kohtaa paljastan teille, että meillähän ei suinkaan juhlittu häitä, vaan kävimme salaa maistraatissa sanomassa tahdon kahden ystävämme todistamana. Ensin siirsin päivämäärää muistaakseni kolme kertaa, sillä puolisoni oli jumissa Afrikassa. Viimeisellä kerralla maistraatin rouva kysyikin minulta, että onko puolisoni suomalainen. Maltoin kiusauksen, enkä vastannut, että tilasin postimyyntikatalogista itselleni miehen, mutta on toimitusvaikeuksia. Siitä syystä yksittäisellä hääpäivällä ei juurikaan ole meille merkitystä, monena vuonna olemme unohtaneet koko päivän.

Teille ei varmaan tullut yllätyksenä etten halunnut päivää prinsessana kermakakku-unelmassa ja valitsemassa mikä on se oikea pinkin sävy hääpaikalle tai kukka-asetelmiin? Jep, ei ihan meidän juttu. Ei sillä, tykkään järjestää juhlia, mutta hääjuhla ei ollut oikein juttumme. Ei tarvinne varmaan mainita, että pidin oman nimeni?

No mikä sitten meitä on niin yhdessä pitänyt, kun olosuhteet ovat koetelleet kunnolla?

Sanoisin ihan ensimmäisenä että huumorintaju. Meillä nauretaan ja vitsaillaan paljon, todella paljon. Jopa ikävistä ja aroista aiheista. Onneksi huumorintajumme on yhtä huono, niin ei tule kummallekaan paha mieli. Ja väännetään myös. Saamme melkoiset väännöt aikaan esimerkiksi pelkästään karvaisista lehmistä (älkää kysykö!).

Toinen asia liittyy varmaankin valintoihin ja toisen valintojen kunnioittamiseen. Meidän tapa elää ja valinnat eivät varmasti ole ihan perinteisiä, mutta niitä on yhdessä jumpattu ja mietitty ja kunnioitettu mitä toinen päättää tehdä ja tuettu toinen toisiamme. Kannustettu, mutta myös haastettu toista, kun olemme nähneet että toisessa on potentiaalia enempään kuin mitä oma mieli sanoo. Ja tästä päästäänkin aasinsiltana ehkä tärkeimpään. Yksilöön yksikkönä ja kahden yksikön yhdistämiseen yhdeksi. Meille molemmille oma elämä ja omat ystävät ovat äärettömän tärkeitä. Samoin kun omat harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja oma työ. Me emme ole riippuvaisia toisistamme siinä mielessä, että olisi maailmanloppu, jos joka viikonloppu emme ole liimautuneet toistemme kylkiin kiinni. Kumpikin tarvitsemme tilaa ja sitä myös toiselle suodaan. Ja se meidän yhteinen yksikkö rakentuu näistä kahdesta yksiköstä, on vahva ja sillekin annetaan aikaa.

Yksi asia liittyy myös luonteisiin. Vaikka meissä on jonkun verran samaa jääräpäisyyttä, mutta pohjimmiltaan olemme kuin maa ja taivas. Olemme todella erilaisia. Siinä missä minä maalaan elämästä niin suurta kuvaa, ettei taululle mahdu, niin puolisoni varmistelee pienetkin yksityiskohdat kuntoon. Minä olen sitä mieltä että asiat järjestyy aina jotenkin, puoliso tekee tarkan suunnitelman. Kun minä luotan vahvasti tunteisiin päätöksenteossa, puoliso tekee päätökset järjellä. Kun minä haaveilen, puolisoni katsoo faktat. Kun minä päätän asiat salamannopeasti, puolisoni tarvitsee aikaa jotta voi vertailla ja tarkistaa asioiden eri kulmat. Minä räjähdän salamannopeasti ja kuppi on nurin todella herkästi, mutta puolisoni on vakaa. Minä olen 24/7 adhd papupata, puolisoni on rauhallinen. Eli toisin sanoen, tasapainotamme erittäin hyvin toinen toisiamme. Mutta myönnän, että välillä olen repimässä tukkaa päästäni ja olen hulluuden partaalla. Niin kuin hänkin. Paitsi että hän on jo kalju.

Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen, että juuri hän on minut elämäänsä valinnut ja aikanaan meidän tiet ovat kohdanneet ja yhdistyneet. En olisi koskaan voinut parempaa puolisoa saada tai toivoa, enkä usko, että kukaan muu ihminen maailmassa jaksaisi minua päivää pidempään.

Kiitos siis omalle taistelutoverille siitä, että jaksat päivästä toiseen katsoa vaimosi hulluja tempauksia. En lupaa rauhoittua edes eläkeläismummona. Kestääpähän sinunkin elämässä jonkunlainen jännitys. Rakastan.

Kaikki kuvat Pinterestistä.

(ja tämän enempää siirappia ei tästä blogista heru)