Kerroinkin teille tovi sitten, että meillä oli hetki sitten ikävä tilanne tyttöjen kanssa, kun irtokoira hyökkäsi päällemme.

Tässä hieman tapahtuneesta lyhyesti. Olimme tyttöjen kanssa palaamassa lenkiltä, kun viereisen talon pihalta paikalle ryntäsi pieni irtokoira. Koira kävi kummankin tyttömme iholla ja antoi hammasta. Omistaja seisoi kerrostalon toisella laidalla ja huusi koiraansa ja lopulta koira palasi omistajansa luokse. Huusin omistajan perään, että koirasi kävi koirieni päälle ja laita se kiinni. Oletin, että omistaja tulee paikalle tarkistamaan tilanteen ja pahoittelemaan tapahtunutta. Oletin väärin. Hän jatkoi matkaansa sanomatta sanaakaan. Onneksi puolisoni näki tilanteen ikkunastamme ja lähti etsimään omistajaa ja koiraa, minun jäädessä ulos odottamaan järkyttyneenä tilanteen huonoa hoitamista. Omistaja äitineen (?) löytyi ja valtavien selityksien jälkeen äiti, joka ei tilannetta millään tavalla nähnyt, saatiin tarkistamaan mikä meidän vointi oli. Lisää selityksiä, selityksiä, selityksiä ja lopuksi pahoittelut ja tilanne oli siinä. Siirryin tyrmistyksen vallassa sisälle. Tytöille ei onneksi käynyt kuinkaan, vähän kuolaa siellä täällä ja Alman sydän pamppaili koko yön lujaa. Itse valvoin koko yön pohtien tilannetta ja sitä, miksi vastuun kantaminen ja toisten huomioonottaminen tuntuu olevan katoava luonnonvara nyky-yhteiskunnassa.

Pohdin tilannetta välillä edelleenkin ja sitä miksi nykyään ylipäätään on niin vaikeaa kantaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään ja pyytää vilpittömästi anteeksi. Meille olisi riittänyt vilpitön anteeksipyyntö ja esimerkiksi tieto siitä, että jos meille tulee eläinlääkärikäynti, niin omistaja haluaa tietää siitä. Toisesta välittäminen.

Tiedän, että vastuunkanto on ”taitolaji” ja omien virheiden myöntäminen on ihan hemmetin vaikeaa välillä (minullekin), mutta ei tämä maailma ainakaan paremmaksi muutu, jos emme huomioi kanssaihmisiä ympärillämme ja kanna vastuuta omista teoistamme ja virheistämme. Virheitä sattuu aina, olemmehan vain ihmisiä, ja niille ei mitään voi, mutta se, kuinka toimii virheen sattuessa ja sen jälkeen, kertoo paljon ihmisestä ja hänen luonteestaan.

Millainen on ihminen, joka juoksee karkuun vastuuta ja omia virheitään? Miten hän toimii työssään, elämässään, parisuhteessaan? Ei kai kukaan voi loputtomiin pakoilla vastuuta? Tai varmaan voi, mutta sellaista elämää en kyllä itse haluaisi elää. Virheet opettavat parhaiten, kantapään kautta, usein satuttaenkin, mutta niin niistä oppii parhaiten. Ja sitten kun vielä ensi kerralla osaa toimia paremmin/oikein ja muistaa vielä huomioida ihmiset ympärillä ja sanan anteeksi, on kasvu ihmisenä varmasti taattu.

Muistetaanhan me jatkossakin kantaa vastuu omista teoistamme, huomioida ihmiset ympärillämme ja pyytää vilpittömästi anteeksi virheen sattuessa. Niillä pääsee jo pitkälle.

Lopuksi haluan siteerata synkkyydestään tunnettua Ihaa -aasia.

”Ei kai kukaan teistä istu sattumoisin ohdakkeissa?”
”Minä taidan istua”, sanoi Puh. ”Au!” Hän nousi ja katsoi taakseen. ”Istuin, sitä minäkin.”
”Kiitos Puh, mikäli et enää tarvitse niitä.” Hän meni Puhin paikalle ja alkoi syödä.
”Istuminen ei ole niille suorastaan Hyväksi”, hän jatkoi ja katsoi mutustellen ylös.
”Niistä katoaa kaikki mehu. Muistakaa se toisella kertaa, jos sopii. Hiukka Huomioonottamista, Vähän Välittämistä, ei siinä muuta tarvita.”

Hiukka huomioonottamista, vähän välittämistä, ei siinä muuta tarvita.

Reipasta sunnuntaita ihanat!