Tänään karkaan loppuviikoksi landelle. En tosin tiedä voiko sitä karkaamiseksi kutsua, sillä ajomatkaa on sen reilut 5 tuntia ja ennen kuin olen pakannut tytöt ja itseni autoon, niin varsinaista karkaamista se ei kyllä ole. Mutta lähden nauttimaan vielä mökin rauhasta, sillä ensi viikolla koittaa arki ja ”yh-viikko” kun puoliso karkaa maailmalle ja minä jään koiravahdiksi pyörittämään arkea. Ja jostain kumman syystä juuri silloin aina sattuu ja tapahtuu, kun huolehdin kaikesta yksin, niin täytyy hengähtää hieman jo etukäteen.

Ajattelin käydä sienessä ja marjassa ja jos säät sallii, niin vien kesällä täysi-ikäistyneen serkkutyttöni terassille. Jos vain hän huolii tällaisen kovalla vauhdilla keski-ikäistyvän tädin seurakseen nauttimaan lasillisen kuohuvaa.

Lauantaina menen katsomaan Ismo Alangon keikkaa erääseen tehdasrakennukseen. Odotan keikkaa innolla, sillä olen kuunnellut Ismoa ihan pikkutytöstä lähtien. Kun muut lapset kuuntelivat lasten lauluja/whatever, minä hoilasin Hassisen konetta ja Sielun Veljiä (Levottomat jalat ja Peltirumpu!). Taisin kasvaa hieman kieroon jo lapsena. Ja tuo tehdasmiljöö voi olla mielenkiintoinen, joten lauantaita innolla odotellessa.

Nyt nämä levottomat jalat alkavat pakata laukkuja. Se onkin oma hommansa, sillä se täytyy tehdä koirilta salaa, muuten alkaa ihan kaamea härdelli, meteli ja iloralli. Varsinkin jos he näkevät, että heidän oma reissureppu pakataan myös. Se täytyykin vaikka joskus kuvata teille se. Melkoinen kaaos. Miksei me ihmiset innostuta pienistä asioista tuolla tavalla? Näytettäisi tunteita ja elettäisi täysillä aina? Sovitaanko niin, että tänä viikonloppuna jokainen meistä elää kuin viimeistä päivää, keskittyen juuri siihen käsillä olevaan hetkeen ja tunteeseen? Ei murehdita huomista, eikä varsinkaan menneitä, koska niille me emme mitään voi. Miksi suotta ruoskia itseään asioista, jotka ovat jo historiaa tai murehdita asioita, jotka eivät ole vielä edes tapahtuneet. Minä lupaan ainakin yrittää.

Kuvat ovat sieltä ja täältä tämän kesän aikana napsaistuja.