”Kani on viisas”, sanoi Puh mietteliäästi.
”Niin on”, sanoi Nasu. ”Kani on viisas.”
”Ja hänessä on Älyä.”
”Niin on”, sanoi Nasu. ”Kanilla on Älyä.”
He olivat pitkään hiljaa.
”Siitä varmaan johtuu”, sanoi Puh,
”että hän ei koskaan ymmärrä mitään.”
-Nalle Puh rakentaa talon-

Ihanaa sunnuntaita kaikille! Meidän päivä on pyhitetty näille kahdelle älylle ja väläykselle. Tällä hetkellä on käynnissä Suuri Kettujahti. Maailman rakkain kettu Alman mielestä.

Palataan asiaan ensi viikolla.

Haluan kertoa teille erään tarinan viime kesältä. Rakastan tarinoita, varsinkin eläintarinoita ja tämä on sellainen.

Meidän mökillä on paljon pikkulintuja, kaikenlaisia pikkulintuja. Viime vuonna terassillamme alkoi kevään korvilla pyöriä sinitiainen. Se seuraili tekemisiämme ja pihatöitä tehdessämme keräili pesätarpeita.

Seurailimme vähän salaa sivusta, että mitä lie pikkukaveri puuhaa, pesäpuuhissa kun selkeästi oli. Aamuisin mökin oven vierestä ja grillin päältä ja sivusta löytyi milloin heinää, milloin sammalta. Tajusimme, että pikkukaveri on tainnut tehdä pesän meidän terassin katon rakoon lähelle grilliä, kohtaan mistä kävellään jatkuvasti mökille sisään ja ulos ja missä laitetaan ruokaa. Siinä vähän aikaa pähkäilimme että mitäs teemme ja päätimme että antakoon kaverin pitää pesäänsä siellä, eiköhän meidän mökille yhdet alivuokralaiset mahtuisi.

Ainoa huoli ja murhe oli, että emme häiritsisi heidän perhe-elämää ja antaako he meidän viettää omaa mökkielämää, tulisimmeko sittenkään toimeen samassa tilassa? Ja miten meidän koirat suhtautuisivat uusiin mökkiläisiin.

Niin alkukesä vieri eteenpäin ja opimme pikkuhiljaa toistemme rytmin ja kun kaveri tuli terassille odottamaan pesään pääsyä, me otimme auringonpalvonnassa olleet koiramme mökin sisälle ja menimme itsekin sinne hetkeksi, jotta sinitiainen pääsisi kotiinsa. Kun luottamus alkoi syntyä välillemme pikkuhiljaa, meni pikkukaveri jo reippaasti kotiinsa meidän pään vierestä.

Sitten koitti se päivä, että perhe sinitiainen kasvoi, tuli poikasia. Ja kun me tulimme aina mökille, löytyi joka kerta mökin terassilta yksittäisiä kuolleita poikasia. Suru oli suuri joka kerta, ja poikaset haudattiin. Pohdimme, että olimmeko me jotenkin aiheuttaneet nuo poikasten kuolemat ja onko pesässä enää eläviä poikasia jäljellä. Kuitenkin sieltä aina tasaisin väliajoin kuului kirkasäänistä sirkutusta ja hymy palasi huulillemme, pesässä on elämää.

Taas kesä vieri eteenpäin ja alkoi olla hetki, että poikaset harjoittelivat jo omien siipien kantamista. Heidän kotoaan kuului välillä hurja siipien havina, selkeästi poikaset harjoittelivat että miten kummassa ne siivet oikein toimii. Me ryntäsimme aina sisälle piiloon kun humina alkoi, ettemme saa päähämme pieniä lintuja hapuilevine siipineen. Kunnes yhtenä päivänä kuului tömähdys. Ryntäsimme katsomaan ja perhe sinitiaisen yksi poikanen oli kokeillut siipiään liian innokkaasti ja tippui pesästä. Tietysti se säikähti meitä, isoja ja tömisteleviä ihmisiä. Raukka lähti hoiperrellen lentämään karkuun meitä ja lensi aina pienen pätkän ja tömähti maahan, kunnes alkoi vesi lähestyä uhkaavasti. Siinä kohtaa puolisoni haki nahkarukkaset, otti poikasen hanskoihin ”pesään kuppiin” ja vei kaverin lepäämään kotiinsa, raukkaparka kun oli aivan uuvuksissa. Jännitimme koko illan, että kuinkahan tässä käy, hylkääkö emä poikasensa, mutta niin ei onneksi käynyt.

Kesän lopussa perhe sinitiaisen poikaset olivat jo riittävän isoja ja lensivät kotipesästä pois ja jatkoivat matkaa. Ja niin me selvisimme koko kesän meidän alivuokralaisten kanssa sulassa sovussa kunnioittaen toistemme tilaa. Tunnelma oli vähän haikea, mutta myös helpottunut.

Saa nähdä, saammeko perhe sinitiaisen myös tänä vuonna kesävieraaksemme, toivottavasti saamme! Ainakin tuttu västäräkkiperhe on jo käynyt moikkaamassa meitä, heidän kesäkoti on ollut viime vuodet meidän terassin alla.

Linnun laulu, peilikirkas järvi, kiireettömyys, rauhallisuus, arkihuolien unohtaminen rantaan.

Koirien leikki, ruuanlaitto, saunan lämmittäminen, äänettömyys, takkatuli.

Veden liplatus, unelmointi, mielen tyhjentäminen, rauha.

Olemme saapuneet mökille.

Minulle meidän pikkusaari on nykyään hyvin tärkeä henkisen eheytymisen kannalta.

Tämä saari on kuulunut elämääni aina, sillä se on kuulunut suvulle. Olen leikkinyt täällä lapsuudessa monet leikit, kunnes aika ajoi ohi mökkivuosista, ja minut vei mennessään aivan kaikki muu. Samalla saari jäi myös muilta unholaan. Kukaan ei oikeastaan vieraillut siellä vuosiin ennen kuin puolisoni halusi toteuttaa unelmansa. Hän halusi oman kesämökin.

Olin viimeiseen asti saaren hankintaa vastaan, mutta puoliso piti päänsä ja hyvä niin. Saaren hankinnasta alkoi iso urakka, sillä 50 -luvulla rakennettu mökki oli jo parhaat päivänsä nähnyt ja kaikki piti tehdä uusiksi. Helpommalla olisi varmasti päässyt, jos olisi tehnyt kokonaan uuden mökin vanhan tilalle, mutta me päätimme toisin ja hyvä niin.

Joka vuosihan täällä riittää tekemistä, mutta me teemme niitä omaan tahtiin, stressaamatta liikaa. En halua jo muutenkin stressaavassa ja kiireisessä arjessa mökistä muodostuvan stressin aihe, vaan sen täytyy olla paikka, jossa stressistä pääsee irti, vapautuu arjen rutiineista ja antaa mielen levätä.

Haravoiminen, kukkien istuttaminen ja pihatyöt ovat asioita, joita odotan innolla joka kevät, varsinkin nyt kun minulla ei ole enää uudessa kodissa omaa pihaa. Ja kuvassa näkyvät pihapolun kivilaatat ovat olleet jo lapsuudessani täällä saaressa. Tosin ensimmäisenä syksynä kun olimme mökin hankkineet, kaivoin niitä esille viikkotolkulla mullan, hiekan ja sammalen alta. Onneksi kaivoin, ne on mielestäni ihanat.

Haaveilen että voisin olla joskus koko kesän saarella ja ottaa sinne kesäkanoja. Jonain päivänä, sillä haaveet ja unelmat on tehty toteutettaviksi.