Kerroinkin teille tovi sitten, että meille kävi hetki sitten ikävä tilanne tyttöjen kanssa, kun irtokoira hyökkäsi päällemme.

Tilanne meni lyhyesti kerrottuna niin, että pieni irtokoira ryntäsi viereiseltä pihalta tyttöjemme luokse ja kävi kummankin tytön iholla ja antoi hammasta. Omistaja (nuorehko tyttö) seisoi kerrostalon toisella laidalla ja huusi koiransa pois, joka sitten lopulta palasi omistajansa luokse. Minä huusin tytölle, että koirasi kävi koirieni päälle ja laita se hihnaan. Oletin, että hän tulee paikan päälle varmistamaan miten kävi ja pahoittelemaan tilannetta. Oletin väärin. Hän jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa. Onneksi puolisoni sattui näkemään tilanteen kotimme ikkunasta ja lähti etsimään tyttöä ja koiraa, minun odottaessa edelleenkin pihassa järkyttyneenä tapahtuneesta ja sen olemattomasta jälkihoidosta. Tyttö äitineen (?) löytyi ja pitkän jankkaamisen jälkeen (ei se pure, mutta näykkii ym. selitykset koiran käytöksestä) äiti joka ei edes nähnyt tilannetta saatiin paikalle tsekkaamaan mikä tilanne meillä oli. Lisää selityksiä, selityksiä, selityksiä. Lopuksi pahoittelut äidiltä ja tilanne oli siinä. Siirryin sisälle melkoisen tyrmistyksen vallassa. Onneksi omille tytöille ei käynyt kuinkaan, kuolaa siellä täällä ja Alman sydän rummutti koko yön. Itse valvoin koko yön pohtien tapahtunutta, ja sitä miksi olematon vastuun kantaminen omista virheistä ja välinpitämättömyys toisia kohtaan tuntuu kasvavan kasvamistaan.

Pohdin edelleenkin tilannetta välillä ja mietin, miksi vastuun kantaminen on niin vaikeaa. Meille olisi riittänyt tilanteeseen heti reagoiminen, vilpitön anteeksipyyntö ja esim. tieto siitä että jos meille esimerkiksi tulee eläinlääkärikäynti, niin hän haluaa sen tiedon myös. Toisesta välittäminen.

Tiedän, että vastuun kantaminen on ”taitolaji” ja omien virheiden myöntäminen on välillä ihan hemmetin vaikeaa (minullekin), mutta ei tämä maailma ainakaan paremmaksi muutu, jos emme huomioi ihmisiä ympärillämme ja kanna vastuuta omista teoistamme. Joskus on hyvä nöyrtyä ja pyytää vilpittömästi anteeksi. Virheitä sattuu aina, olemmehan ainoastaan ihmisiä, eikä niille voi mitään, mutta se, kuinka hoitaa virheiden jälkeisen tilanteen, kertoo aika paljon ihmisestä ja hänen luonteestaan.

Millaisia ovat ihmiset, jotka karkaavat tilanteesta, jossa he ovat itse mokanneet? Kuinka he hoitavat esimerkiksi vastuun kantamisen työelämässä, omassa elämässään, parisuhteessaan? Ei kai koko elämäänsä voi juosta karkuun virheitään ja paeta vastuuta? Tai varmaankin voi, mutta sellaista elämää en itse haluaisi kyllä elää. Virheet opettavat parhaiten, usein kantapään kautta, satuttaenkin välillä. Mutta niin niistä oppii, ja osaa toimia ensi kerralla paremmin tai oikein. Vielä kun muistaisi vilpittömästi ne ihmiset siinä ympärille ja sanan anteeksi, niin kasvu ihmisenä olisi varmasti taattu.

Muistetaan(han) jatkossa huomioida ihmiset ympärillämme, kannetaan vastuu omista teoistamme ja pyydetään tarpeen tullen vilpittömästi anteeksi.

Lopuksi haluan siteerata Ihaata, tuota niin synkkämielistä pikku Aasia:

”Ei kai kukaan teistä sattumoisin istu ohdakkeissa?”
”Minä taidan istua”, sanoi Puh. ”Au!” Hän nousi ja katsoi taakseen. ”Istuin. Sitä minäkin.”
”Kiitos Puh, mikäli et enää tarvitse niitä.” Hän meni Puhin paikalle ja alkoi syödä. 
”Istuminen ei ole niille suorastaan Hyväksi”, hän jatkoi ja katsoi mutustellen ylös.
”Niistä katoaa kaikki mehu. Muistakaa se toisella kertaa, jos sopii. Hiukka Huomioonottamista, Vähän Välittämistä, ei siinä muuta tarvita.” 

Hiukka huomioonottamista, vähän välittämistä, ei siinä muuta tarvita.

Reipasta sunnuntaita ihanat.