Kerroinkin teille tovi sitten, että meillä oli hetki sitten ikävä tilanne tyttöjen kanssa, kun irtokoira hyökkäsi päällemme.

Tässä hieman tapahtuneesta lyhyesti. Olimme tyttöjen kanssa palaamassa lenkiltä, kun viereisen talon pihalta paikalle ryntäsi pieni irtokoira. Koira kävi kummankin tyttömme iholla ja antoi hammasta. Omistaja seisoi kerrostalon toisella laidalla ja huusi koiraansa ja lopulta koira palasi omistajansa luokse. Huusin omistajan perään, että koirasi kävi koirieni päälle ja laita se kiinni. Oletin, että omistaja tulee paikalle tarkistamaan tilanteen ja pahoittelemaan tapahtunutta. Oletin väärin. Hän jatkoi matkaansa sanomatta sanaakaan. Onneksi puolisoni näki tilanteen ikkunastamme ja lähti etsimään omistajaa ja koiraa, minun jäädessä ulos odottamaan järkyttyneenä tilanteen huonoa hoitamista. Omistaja äitineen (?) löytyi ja valtavien selityksien jälkeen äiti, joka ei tilannetta millään tavalla nähnyt, saatiin tarkistamaan mikä meidän vointi oli. Lisää selityksiä, selityksiä, selityksiä ja lopuksi pahoittelut ja tilanne oli siinä. Siirryin tyrmistyksen vallassa sisälle. Tytöille ei onneksi käynyt kuinkaan, vähän kuolaa siellä täällä ja Alman sydän pamppaili koko yön lujaa. Itse valvoin koko yön pohtien tilannetta ja sitä, miksi vastuun kantaminen ja toisten huomioonottaminen tuntuu olevan katoava luonnonvara nyky-yhteiskunnassa.

Pohdin tilannetta välillä edelleenkin ja sitä miksi nykyään ylipäätään on niin vaikeaa kantaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään ja pyytää vilpittömästi anteeksi. Meille olisi riittänyt vilpitön anteeksipyyntö ja esimerkiksi tieto siitä, että jos meille tulee eläinlääkärikäynti, niin omistaja haluaa tietää siitä. Toisesta välittäminen.

Tiedän, että vastuunkanto on ”taitolaji” ja omien virheiden myöntäminen on ihan hemmetin vaikeaa välillä (minullekin), mutta ei tämä maailma ainakaan paremmaksi muutu, jos emme huomioi kanssaihmisiä ympärillämme ja kanna vastuuta omista teoistamme ja virheistämme. Virheitä sattuu aina, olemmehan vain ihmisiä, ja niille ei mitään voi, mutta se, kuinka toimii virheen sattuessa ja sen jälkeen, kertoo paljon ihmisestä ja hänen luonteestaan.

Millainen on ihminen, joka juoksee karkuun vastuuta ja omia virheitään? Miten hän toimii työssään, elämässään, parisuhteessaan? Ei kai kukaan voi loputtomiin pakoilla vastuuta? Tai varmaan voi, mutta sellaista elämää en kyllä itse haluaisi elää. Virheet opettavat parhaiten, kantapään kautta, usein satuttaenkin, mutta niin niistä oppii parhaiten. Ja sitten kun vielä ensi kerralla osaa toimia paremmin/oikein ja muistaa vielä huomioida ihmiset ympärillä ja sanan anteeksi, on kasvu ihmisenä varmasti taattu.

Muistetaanhan me jatkossakin kantaa vastuu omista teoistamme, huomioida ihmiset ympärillämme ja pyytää vilpittömästi anteeksi virheen sattuessa. Niillä pääsee jo pitkälle.

Lopuksi haluan siteerata synkkyydestään tunnettua Ihaa -aasia.

”Ei kai kukaan teistä istu sattumoisin ohdakkeissa?”
”Minä taidan istua”, sanoi Puh. ”Au!” Hän nousi ja katsoi taakseen. ”Istuin, sitä minäkin.”
”Kiitos Puh, mikäli et enää tarvitse niitä.” Hän meni Puhin paikalle ja alkoi syödä.
”Istuminen ei ole niille suorastaan Hyväksi”, hän jatkoi ja katsoi mutustellen ylös.
”Niistä katoaa kaikki mehu. Muistakaa se toisella kertaa, jos sopii. Hiukka Huomioonottamista, Vähän Välittämistä, ei siinä muuta tarvita.”

Hiukka huomioonottamista, vähän välittämistä, ei siinä muuta tarvita.

Reipasta sunnuntaita ihanat!

Täällä ollaan, elossa. Keskiviikosta eiliseen en ollut ollenkaan varma jäänkö henkiin, sillä tunnelmat ovat vaihdelleet järkyttävistä kivuista ja ruokatorven krampeista itkuisiin ja valvottuihin öihin. Pääsin myös tähystykseen heti leikkauksen jälkeisenä päivänä ja voi pojat, että teki kipeää, kun juuri leikattuun ruokatorveen ja mahaan tungetaan johtoa. Tämän kaiken päälle vastapäätä asuva naapurimme päätti pitää bileet pe-la välisenä yönä ja eilen aamulla väsyneenä ja kipeänä huusin heille kurkkusuorana rappukäytävässä. Ei varmasti jäänyt keneltäkään talossamme asuvalta kuulematta antamani palaute. Mutta kerrankos sitä kipuilevana naisena saa riehaantua.

Nyt ollaan toden totta uuden edessä. Kaikki minut tuntevat tietävät rakkauteni ruokaan, sekä annoskokoni ja syömisnopeuteni. Olen syönyt elämässäni tähän asti järkyttävän suuria annoksia hotkimalla kuin ruoka vietäisiin edestäni hetkenä minä hyvänsä. Ja juonut aina puoli litraa vettä päälle. En enää. Tästä lähtien syön pieniä annoksia, usein ja hitaasti. Hyvin hitaasti. Tällä hetkellä kun syömiset koostuu n. desin smoothie annoksista kerralla (joita syön sellaiset 45 min kerrallaan) ja pikkutilkasta nestettä, haaveilen mm. siitä että eteeni tuotaisiin puolen litran pullo vettä, jonka voisin juoda kerralla tyhjäksi. Eikä tilkka viiniäkään olisi pahitteeksi. Tai palanen pizzaa… Mutta ne ovat tosiaankin vain haaveita, katsotaan milloin pääsen soseista/nesteistä kiinteisiin ruokiin, en varmaan ihan hetkeen. Nyt siis täytyy vanhankin koiran opetella ja oppia uusia temppuja, saa nähdä kuinka nopeasti mieli hyväksyy tällaiset muutokset, ettei voikaan vetää kerralla 3 hampurilaista tai juoda sitä puolen litran vesipulloa kerralla. Ei nämä muutokset missään nimessä huonosta ole, mutta vie aikaa kuitenkin oppia uusille tavoille, kun on reilusti yli 30 vuotta syönyt ja juonut miten tahtoo.

Kotona minulla on ollut maailman parhaat sairaanhoitajat, Alma ja vähän Marsakin. Alma seuraa minua kaikkialle ja varmistelee aina kun lähden liikkeelle, että mihin menen ja on kuin varjo perässä katsomassa, että pääsenkö pyörtymättä perille. Ja tietysti puolisoni, joka pitää huushollia pystyssä, kun minä makaan raatona sängynpohjalla.

On muuten todella tylsää maata vaan päivät pitkät, meinaa jo seinät kaatua päälle. Olisiko teillä suositella hyviä sarjoja Netflixistä?

Ja mitä sinulle kuuluu?