Katsoimme viikonloppuna puolisoni kanssa YLEltä luontodokkarin, mikä käsitteli Patagonian alueen eläimiä ja siellä puhuttiin myös villihevosista. Ja aina kun puhutaan villihevosista jossain, tarttuu otsikon korvamato välittömästi, joten tässä teillekin Hanna Ekolan kesähitti vuodelta ’91 soimaan päähän. Olkaa hyvä.

Kuvissa esiintyvät kauramoottorit eivät tosiaankaan ole villejä, itse asiassa aivan ihania tapauksia ja asustavat anoppilassa. Tänä keväänä syntyi vielä tuo kuvissa esiintyvä pieni varsa, Maija, jota vahingossa kutsun aina poniksi, kun hän on niin pieni vielä. Ja tuo pienokainen varasti kyllä sydämeni täysin. Niin pehmoinen ja ihana. Tukkakin ihan lyhyt ja kikkara, mikä suloisuus. Onneksi se taitaa jäädä anoppilaan, joten pääsen näkemään sydämensulattajaa useamminkin.

En ole sitten lapsuuden ollut kovin kummoinen heppatyttö. Muistan sen kerran, kun isoveljeni tuli yhden ainoan kerran katsomaan ratsastustuntiani (vai olikohan peräti kisat) ja juuri silloin tietenkin putosin selästä. Sen pilkan ja naurun jälkeen ähmäpäissäni päätin, etten ikinä enää ratsasta. Noh, ehkei tuollaisena kymmenkesäisenä tehdyt päätökset välttämättä hautaan asti kestä, tämä ei ainakaan kestänyt, sillä olen muutaman kerran aikuisikäisenä käynyt issikkavaelluksella kälyni kanssa. Ne ovat olleet ihan mukavia, joskin pelottavia, kun issikka lähtee tölttäämään tai laukalle, huh. Ja peppu on hellänä ja ruhjeilla sitten ainakin viikon eteenpäin.

Kuvissa näkyy Lagerfeldin alelaukkuni. Se on hyvä kantojuhta. Kevyt, laadukkaan oloinen ja vetää sisäänsä tavaraa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Puolisoni tokaisi, että minun sininen Hermèsin Evelyne on kuulemma ihan samanlainen kuin tuo Karl… No ei ihan, mutta melkein. Onhan niissä sama väri, sekin on jo jotain… 😉