Mistä aloittaisin?

Siitä etten ole aikaisemmin juurikaan tykännyt vihreästä? Vai siitä etten tykkää Chanelin klassikkomallin laukuista? Siitä etten voi sietää caviar nahkaa? Vai siitä etten voi sietää myöskään kultaisia hiluja?

Tänä keväänä, kun vähän jokaiselle foorumille alkoi ilmestyä tätä uutta Chanelin vihreää, emerald green, mallistoa, sitä mukaa naiset hullaantuivat ja liikkeet myivät ei-oota. Ja minä aloin pikkuhiljaa, hyvin hitaasti lämmetä. Kun myyjäni laittoi viestiä ennen Nizzaan menoa, että ”täällä olisi Mari ihan sinun näköinen laukku, vaikkakaan ei millään sinun antamilla spekseillä”, olin jo myyty ja varasin liikkeeseen kaikki tuon väriset vihreät laukut ja muut asusteet. Olin lähes sataprosenttisen varma, että joku niistä lähtee mukanani kotiin. Ja halusin, että saamme Suomeen meidän naisille myös tuota vihreää mallistoa, koska se suorastaan vietiin käsistä, niin haluttu tuo väri oli/on.

Niin, sanomattakin on selvää, että kaikki yllämainitut aikaisemmat mielipiteeni lensivät romukoppaan kun näin tuon laukun livenä. Ei haitannut enää vihreä väri, ei klassikkomalli, eikä varsinkaan caviar nahka. Ainoa mistä hieman nikottelen vielä, on nuo light gold metallit, eivät tunnu vielä minulta. Vielä. Rakastan tuota vihreän syvää sävyä, joka on muuten todella vaikea vangita kameralla. Mielestäni caviar nahka sopii sävyyn täydellisesti ja tuo laukun pieni koko tekee siitä kompaktin ja kivan väriläiskän. Mutta nuo kultaiset metallit, voi jospa ne olisivat olleet hopeat, silloin tämä olisi ikuisesti keeper laukku. Nyt vielä mietin onko meillä sittenkin ryppyjä rakkaudessa. Ainakin tämä rakkaus alkoi huumaantumisesta ja silkasta hullaantumisesta. Tätäkö tämä rakkautta ensisilmäyksellä on? Huumaa, joka ei välttämättä kestä? Hullaantumista, ja harkintakyvyn katoamista? Silkkaa sekoamista? No, mene ja tiedä, mutta minä toivon, että rakkauteni tätä vihreää nahan palaa kohtaan jatkuu ja huuma ei katoa koskaan.