Olin vuosi sitten kesällä vaeltamassa puolisoni mukana elämäni ensimmäistä kertaa. Paikkana oli Kevo, reittinä Guivi ja kilometrejä reitillä 80. Sanoinko jo, että en varsinaisesti ole mikään eräjorma…

Tuo vaellus oli minulle suuri haaste, enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Fyysisesti tiesin, että jaksan kyllä, mutta henkinen puoli jännitti enemmän. Entäs jos homma ei suju alkuunkaan ja kitisen koko matkan? Teltassa nukkuminen ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden? Peseytyminen? Syöminen? Vaatteet?  Kysymyksiä risteili päässäni lukemattomia ja lähdön koittaessa jännitti kyllä melkoisen paljon. Olinhan kuullut vitsejä ja naljailua lukemattoman paljon ettei siellä ole minulle erillistä korkkarireittiä eikä Lorealin meikkipistettä ym. sopivasti ”kannustavaa”. Onneksi kaikki tuo kasvatti uhoani entistä enemmän. Puoliso varmisti kaikki yksityiskohdat kuntoon, rinkka lainattiin ystävältä ja kaikki valmistelut tehtiin viimeisen päälle huolellisesti ja joka ikinen yksityiskohta tuplatsekattiin, varmuuden vuoksi. Vaatteita otin vähän ekstraa, koska tiesin, että palelen herkästi.

Ja sitten startattiin matkaan. Rinkassa painoa 16 kiloa, mieli epäileväisenä, mutta kuitenkin luottavaisena, kyllä tästä selvitään. Vaikka savolaisella sisulla, jos ei muulla. Pakkohan minun on selvitä!

Ja niin siitä selvittiin, kolmessa vuorokaudessa, ilman yhtäkään valitusta, kitinää tai itkua, ilman yhtäkään vastoinkäymistä. Yöt nollassa asteessa teltassa nukkuen (ja hyvin nukuttikin!). Ylitin jopa jäätävän kylmän joen joka ylettyi reisiäni myöten reippaasti ja rohkeasti, tosin kirosanojen säestämänä 😉 . Olin niin ylpeä itsestäni, että pärjäsin vaelluksella, nautin jopa siitä ja ennen kaikkea olen ylpeä siitä hetkestä, kun puolisoni sanoi olevan ylpeä minusta ja lujasta periksiantamattomuudestani. Mentiin, eikä meinattu. Toisena päivänä leikkasimme jopa puukolla vaelluskenkäni nilkkaosan pois, koska kenkä painoi nilkkaani niin kivuliaasti, että kävely oli todella vaikeaa.

Reissun jälkeen rentouduimme yhden yön Inarissa, hotelli Kultahovissa. Kyllä tuntui sauna ja iso sänky melkoiselta luksukselta vaelluksen jälkeen. Hotellin ravintola Aanaar on tunnettu laadukkaasta lähiruuasta ja söimme reissun päätteeksi heidän Inari menun. Huh mitä makuja, jäkälääkin oli menussa usealla eri tavalla valmistettuna ja miljöö oli kaunis. En unohda tuota ravintolakäyntiä ikinä, niin upeasti se kruunasi reissumme.

Jälkikäteen olen miettinyt tuota vaellusta monta kertaa. Tiedän, että kokeneelle retkeilijälle kaikki yllä kirjoitettu voi tuntua hassulta, mutta minulle tuo reissu oli itseni ylittämistä. Suuri haaste, jonka onneksi otin vastaan. Olen miettinyt sitä, kuinka mieli ja kroppa oli kevyt reissussa, vaikka fyysistä painolastia oli rinkka täyteen ahdettuna mukana. Kuinka vapauttavaa oli olla luonnon keskellä, ilman yhteyttä ulkomaailmaan (kännykät eivät toimineet tuntureilla), nauttia luonnosta ja hetkestä, ihmetellä ja ihastella. Olla. Ajatella. Nauraa. Tuntea. Kaikki aistit tuntuivat pursuavan Lapin lumoa. Ja voi kuinka nautinkaan siitä. Yksinäisyydestä ja hetkestä. Yksinkertaisuudesta. Tuon vaelluksen aikanahan tein sen päätöksen, joka laittoi elämässäni paljon asioita uusiksi ja olenkin monesti miettinyt, että sinne lähti eri nainen, joka palasi takaisin kotiin.

Huomenna olemme starttaamassa uudelle vaellukselle. Hieman lähemmäksi, pienelle yhden – kahden yön reissulle. Mukaan lähtee tällä kertaa koko perhe, myös tytöt. Joten siitä syystä reitti täytyy pitää seniori-ikäisille pikkukoirille sopivana ja helposti käveltävänä. Tyttöjen ei myöskään tarvitse itse kantaa ruokiaan, me ihmiset toimimme kantojuhtina.

Odotan innolla viikonloppua. Kuka olisikaan uskonut mikä eräjormapirkko minusta kuoriutuikaan.  Itsensä ylittäminen on kyllä niin mahtavaa! Mihin kaikkeen me pystymmekään, kun emme anna mielen liikaa hallita pelolla ja epävarmuudella.

Kuvat ovat viime kesän reissulla otettuja, harmittavan huonolaatuisia kännykkäräpsyjä, koska emme raahanneet mukana järjestelmäkameraa.